Briita rouvalta pääsi huudahdus ja hän olisi varmaankin vaipunut lattialle, ellei Erengisle herra olisi rientänyt apuun ja tukenut häntä.
"Liian kauan jo", jatkoi kuningas, "on tämä tuskallinen kuulustelu kestänyt… Mutta uskokaa minua, Erengisle herra, sillä en suinkaan ole tahtonut teidän tuskaanne lisätä, päinvastoin olen tahtonut nähdä, eikö todellakaan lempeämpää tulkitsemistapaa voisi löytää rikokselle, joka tässä on tehty… Olette nyt itse nähnyt, Erengisle herra, onko se ollut minulle mahdollista."
Erengisle herra seisoi siinä silmät maahan luotuina. Viha ja suru taistelivat vallasta hänen rinnassaan. Ja toinen käsi puristui suonenvedon tapaisesti nyrkkiin toisen taas pitäessä Briita rouvaa pystyssä. Kuullessaan nyt kuninkaan ystävälliset sanat ja ajatellessaan sitä kauheaa onnettomuutta, joka häntä näin oli kohdannut vaimonsa kautta, vaimonsa, jota oli kunnioittanut ja josta aina oli ollut niin ylpeä, silloin katkesi estävä side hänen rinnassaan ja silmät valahtivat kyyneleitä täyteen.
Kun Briita rouva toipui taas ja huomasi, että kaikki oli nyt menetetty, kohosi hänen päänsä entistä uljaampana pystyyn ja uhka ja viha sai vallan hänen rinnassaan. Hän aikoi puhua, mutta silloin viittasi kuningas kädellään ja sellainen mahti oli hänen persoonallaan, että sanat ikäänkuin itsestään kuolivat Briita rouvan huulilla.
"Huonosti sopii teille uhkaava hymynne", lausui hän. "Mutta luulen, että se vielä katoaa, kun saatte kuulla, etten suinkaan anna tuskani houkutella itseäni teidän suhteen armahtavaisuuteen."
"Kuningas…" alkoi Briita rouva, välittämättä ollenkaan kuninkaan sanoista.
Mutta kuningas keskeytti hänet kiivaasti.
"Ei sanaakaan enää", huusi hän säkenöivin silmin. "Minun pitäisi viedä teidät oikeastaan vangittuna Tukholmaan, mutta", ja tässä katsoi hän Erengisle herraan, "mutta minä en tahdo turhaan surua lisätä. Ja sentähden olette te, Erengisle herra, minulle vastuunalainen siitä, että vaimonne neljäntoista päivän kuluttua saapuu minun ja valtakunnan neuvoston eteen Tukholmaan."
Kuningas tarttui sitten äkisti huolestuneen ritarin käteen kiinni, puristi sitä ja riensi ulos.
Mutta Erengisle herra seisoi siinä kauan aikaa, voimatta liikahtaa paikaltaan. Hän katseli ja yhä vain katseli vaimoansa.