Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt ovelle, kun tämä jo avautui ja kuningas astui sisään.
"Tord serkkuni!" huudahti kuningas ja syleili marskia. Hänen silmänsä säteilivät ilosta, niinkuin ennen onnen päivinä.
Sama ilo loisti kuninkaan silmistä vielä, kun hän katsahti salin yli sinne, missä Niilo Sture seisoi. Ja hän otti jo pari askelta sinne päin ikäänkuin olisi aikonut tervehtiä tätäkin samalla lämmöllä.
Mutta äkisti laskeutui omituinen, selittämätön varjo kuninkaan kasvoille. Ja epäilevänä pysähtyi hän… Niin Tord kuin Niilokin huomasivat, että joku tunne sai hänet valtaansa, joka esti häntä seuraamasta sydämensä ensi kehotusta. Mutta mikä se oli, sitä eivät he voineet tietää.
Niilolle oli kuninkaan ajattelematon esiintyminen Arbogassa ja Vadstenassa aivan luonnollisena esteenä sovintoon. Ja se ehkä vaikutti myös ehkäisevästi kuninkaaseenkin. Vaaditaan näet usein enemmän sielun voimia tunnustamaan, että on väärässä, kuin kärsimään vääryyttä rakkautensa tähden. Mutta loukkaus vaatii avonaista tunnustusta, voidakseen tulla unhotetuksi ja tämä tunnustus jäi nyt tekemättä. Niilo halusi sovintoa, mutta kuninkaan ehtoja ei hän voinut täyttää.
Hän ojensi kätensä Niilolle ja Niilo astui esiin ja tarttui siihen kiinni.
Se oli sanaton tunnustus kuninkaan puolelta, että halusi korjata erhetyksensä, Niilo Sturen, että unhotti ne.
Omituinen hymy, yhtä selittämätön kuin varjo kuninkaan otsalla, väreili
Niilo Sturen miehekkäillä kasvoilla.
Hänen päämääränsä oli niin kaukana ja korkealla, että itse kuningaskin oli siihen nähden enemmän välikappale vain, satunnainen voima, jonka alle hän vain siksi alistui, koska ainoastaan sen kautta voi päämääränsä saavuttaa. Ellei niin olisi ollut asianlaita, olisi hän ilman epäilystä työntänyt kuninkaan käden luotaan. Mutta Ruotsin asian asetti hän muitten edelle. Hän näet voi — niinkuin ainoastaan harvat tähän aikaan — pitää isänmaan etuja omiaan ylempänä, oli sitten kysymys vaikka oikeutetun kostonkin nautinnosta. Sitä paitsi oli hän vielä varmasti vakuutettu, että kuninkaan edellinen menettelytapa oli pahain neuvonantajain aikaansaama, jota hänen heikkoutensa ei ollut voinut vastustaa. Tämä ja lupauksensa Kaarina kuningattarelle, ne molemmat vaikuttivat nyt yhdessä hänen toimintatapansa.
Ja hän oli näkevinään edessään kauniit, vaaleat kasvot, joitten huulet puhuivat hänelle tulevasta sovinnosta hänen ja kuninkaan välillä, lupasivat, että kuningas kerran vielä peräyttäisi, mitä ajattelemattomassa vimmassaan oli lausunut. Niilo muisteli siinä hyväsydämistä kuningatarta ja joku ääni kuiskasi hänen rinnassaan, että hyvityksen hetki ei ollut enää kaukana, koska kuningaskin näytti jo sovintoon taipuvaiselta.