Mutta kun onni näin taas hymyili Kaarlolle, hiipi salainen tyytymättömyys yli maan. Ja se oli sitä vaarallisempi, kun se nyt sai alkunsa kansan syvistä riveistä. Se ei ollut nyt enää tuo vanha vastustuspuolue, johon kuului vain harvoja maan ylimyksistä ja prelaateista. Ei, vaan tuo nurkuminen alkoi nyt kuulua rahvaan ja alhaisemman papiston piiristä. Kuningas oli muka loukannut kirkon oikeuksia — niin väittivät papit — kun oli ryhtynyt ehkäisemään vallalla olevaa pahaa tapaa, jonka kautta yksinkertaisia ihmisiä houkuteltiin laittomaan anteliaisuuteen. Tautivuoteella, vieläpä kuolinhetkelläkin, kuvailivat papit ja munkit kuolevalle kiirastulen kaikkia kauhuja selittäen katuvaiselle syntiselle ainoaksi keinoksi vapautua niistä esirukousten eli niin kutsuttujen "sielumessujen" ostamista. Ja niin saivat kirkot ja luostarit maatilan toisensa perään. Mutta kun ne joutuivat kirkon omaisuudeksi, ei niistä enää maksettukaan veroa kuninkaalle ja valtion tulot vähenivät siten huomattavassa määrässä. Tässä tahtoi nyt Kaarlo kuningas pitää kiinni laista, joka selvään kielsi testamenttia tekemästä, ellei testamentintekijä itse ollut terve ja täydellä järjellä. Mutta vielä enemmän loukkasi hän kirkkoa sillä, että ulotti tämän vaatimuksensa luostareihinkin. Näitten jäsenet olivat luostarien rikastuttua vähitellen jättäneet vanhat ankarat tapansa, pukeutuivat nyt kallisarvoisiin vaatteisiin, olivat ylellisiä ruoan ja juoman suhteen, pitivät komeita hevosia ja makasivat untuvapatjoilla olkien asemesta.
Rahvas taas napisi ja valitti kuninkaan voutien ankaruutta ja hänen sotamiehiään, jotka eivät aina noudattaneetkaan sitä kohtuutta, kuin olisi tarpeellista ollut. Varsinkin tapahtui tämä silloin, kuin heitä johdattivat nuoret päälliköt, jotka nuoruuden huimuudessa eivät tulleet ajatelleeksi, kuinka suurenarvoinen kansan rakkaus on kuninkaan vallalle.. Tätä yleistä tyytymättömyyttä käytti nyt kuninkaan vanha vastustuspuolue hyväkseen, jonka päämiehenä alkoi yhä julkisemmin esiintyä Upsalan arkkipiispa.
Sekä hän että Sigge piispa olivat läsnä Vadstenassa ja ottivat osaa julkisiin keskusteluihin Kristian kuninkaan valtuutettujen kanssa. Mutta julkisten keskustelujen ohessa, joissa ei mitään erinomaista vilkkautta kummaltakaan puolen ollut huomattavissa, pidettiin vireillä salaisia keskusteluja, jotka kantoivat ennen pitkää näkyvämpiä hedelmiä kuin edelliset. Näissä oli päämiehet vähemmin näkyvissä.
Mitä arkkipiispa Jöns Pentinpoikaan tulee, niin olivat ne vaikeudet, jotka hänellä olivat esteenä, todella sellaisia, ettei niitten tähden mitenkään voinut tulla lähempään yhteyteen Tanskan kirkon päämiehen kanssa. Tämän vaikutti osaksi arkkipiispa Tuven kaikin puolin rehellinen ja jalo luonne osaksi myös Upsalan arkkipiispan oma puuha saada Ruotsin kirkko riippumattomaksi Tanskan kirkosta. Arkkipiispa Tuve oli näet Ruotsin kirkon primas ja sellaisena oli hänellä etusija Upsalan arkkipiispan rinnalla, jonka esimies hän siis oli.
Varhain aamulla toisena sunnuntaina paastosta eli 9 päivänä maaliskuuta käveli Ruotsin arkkipiispa levottomana edestakaisin piispantalossaan luostarikartanolla. Julkiset keskustelut olivat nyt päättyneet. Mutta nähtävästi ei mahtava pääpappi ollut niihin tyytyväinen, tai sai hänet taas levottomaksi jokin muu asia, jonka päättymistä hän vielä odotti. Ainakin tuntui hänen kansleristaan, joka istui aivan viereisessä huoneessa, että korkean herransa käytös oli taas samallaista kuin tavallisesti aina hänen johonkin tärkeään puuhaan ryhtyessään, joka erityisesti veti hänen huomiotansa puoleensa ja jonka toimeenpanosta hän oli vielä kahden vaiheilla. Hänen askeleensa olivat milloin kiivaat milloin taas hitaat. Välistä pysähtyi hän äkisti ja mutisi jotain itsekseen.
"Kaarlo kuningas!" kuuli kirjuri hänen huudahtavan, kun hän kerrankin niin pysähtyi kävellessään.
Siinä arkkipiispan äänessä ilmeni katkeruutta ja vihaa. Ja kansleri kuuli, kuinka hän samassa löi jonkun kirjan kiinni, niinkuin olisi hän seisonut ja lukenut sitä ja lukemisen lopetettua sitten huudahtanut kuninkaan nimen.
Samassa avautui arkkipiispan huoneeseen johtava ulkopuolinen ovi ja heti senjälkeen suljettiin se, joka vei kanslerin huoneesta sinne.
Huoneeseen oli astunut eräs Upsalan kaniikkeja ja kiireesti riensi arkkipiispa hänen luokseen taluttaen hänet peremmälle huoneeseen.
"Sananne ovat tuottaneet minulle paljon huolta, Helmich", alkoi arkkipiispa… "Pelkään, että liiaksi kiirehditte asiain kulkua… Voimmehan antaa niiden kypsyä itsestään… Ne kulkevat kuitenkin varmaa rataansa ja hedelmäkin vain tulee silloin kypsemmäksi… Luulen, ettei meidän ennen pitkää tarvitse muuta kuin ojentaa vain kätemme ottaaksemme sen…!"