"Älkää pitäkö häntä liian vähäpätöisenä, armollinen herra", lausui Helmich. "Totta kyllä on, että rahvaan rakkaus kuninkaaseen on vähentynyt. Kaksi katovuotta vielä lisää ja se on jo valmis vaikka kapinoimaan… Mutta urhous ja onni sodassa ovat sille aina olleet mieleen. Sellaiselle kallistaa se hyvin kernaasti korvansa ja minun mielestäni on sitä parempi, jota pikemmin siitä kaikesta tehdään loppu."
"Kerranhan senkin täytyy päättyä, Helmich … hyvin tähdätty miekan tai keihään isku… Paljon voi tapahtua sodassa, joka silmänräpäyksessä muuttaa kaikki."
"Ja tuolle tähtääjälle, armollinen herra … mitä annatte te hänelle palkkioksi?"
Arkkipiispa ei vastannut mitään, rummutti vain sormillaan pöytään, jossa muutamia kirjoja ja papereja oli esillä.
"Hänestäkö tahdoitte eilen puhua, kun teillä oli tuo tärkeä yhtymys?"
"Hänestä juuri", lausui kaniikki, "eräs marskin omista miehistä olisi valmis ottamaan hänet osalleen."
"Hänen nimensä?"
"Jösse Bonpoika!"
"Miten olette hänet löytänyt?"
"Tanskalaiset kaniikit, joitten kanssa olen keskustellut…"