"Kaarina kuningattaren kuoleman jälkeen en ole koskaan nähnyt häntä niin murheellisena kuin nyt saadessaan kuulla veljeni kamalan lopun. Monta kertaa olen kuullut hänen huudahtavan, kun on luullut olevansa yksinään: 'Tord, Tord, kuka auttaa nyt minua suojelemaan Ruotsin maata?' — Tiedätkö, Niilo, olen ajatellut monta kertaa sanoa hänelle, kuka sen on tekevä…"
"Kuka sitten?"
"Sinä itse, Niilo!" huudahti Briita viehättyneenä, "sinä tulet nyt veljeni sijasta suojelemaan Ruotsinmaata!"
Niilo veti haaveksivan tytön rinnoilleen ja surumielinen hymy levisi hänen kasvoilleen.
"Suuremmaksi uskot minun kuntoni, kuin itse Kaarlo kuningas… Ja kuitenkin tahdon nyt puhutella häntä… Katsos, jalo, ylevä kuningatar, joka lepää tässä aivan lähellämme, hän pyysi minulta ja minä annoin hänelle lupaukseni, etten koskaan kantaisi vihaa kuningasta kohtaan… Suokoon Jumala niille anteeksi, jotka ovat soaisseet kuninkaan mielen. Mutta minuun ei se vaikuta… Tordin haudalta aion mennä hänen luokseen. Se oli ajatukseni, kun sinä saavuit… Tahdon puhella hänen kanssaan…"
"Voi, kuinka hauskaa", kuiskasi Briita säteilevin silmin ja kietoi pienet kätensä Niilon kaulan ympärille, "voi, kuinka hauskaa on kuulla sinun niin puhuvan, Niilo! Jos rukoukseni jotain auttaa ja kuningattaren ja veljeni henget seuraavat sinua matkallasi, niin varmaan saat kuninkaan sydämen taipumaan."
"Suokoon sen Jumala, Briita!" vastasi Niilo, vaikka tukehtunut huokaus samassa ilmaisi, että hän itse sitä epäili.
"Usko vain minua, Niilo … heimolaiseni silmät täytyy lopultakin aueta ja silloin korvaa hän kyllä erehdyksensä!"
"Mutta yhdestä asiasta tahdon vielä puhua hänelle, Briita", alkoi Niilo taas ja katseli lämpimästi rakastettuansa silmiin, "tahdon puhua hänelle rakkaudestamme… En voi, en saata salata sitä. Julkisesti ja kaikkein nähden tahdon saavuttaa onneni. Auringon täytyy valaista tietäni. Yötä en rakasta!"
Briitan poski vaaleni ja hän hiipi lähemmäksi Niiloa ikäänkuin peläten, että itse ilmakin jo erottaisi heidät toisistaan.