"Mikä se on, joka sinulla on kädessäsi, Briita?" kysyi kuningas kiihkeänä ja hypähti tuoliltaan sekä kurotti kätensä tikaria kohti. "Mistä olet sen saanut?"
"Herra Ove Laurinpoika on antanut sen minulle teille jätettäväksi!" vastasi Briita.
"Ove Laurinpoikako!" huudahti kuningas ja löi kädellään otsaansa.
Samassa tarttui hän tikariin kiinni ja huudahti taas, "Ove
Laurinpoika!"
Huoneessa oli kaikki niin hiljaa, että kuningas olisi voinut kuulla oman sydämensä lyövän. Briita seisoi aivan tyrmistyneenä siitä vaikutuksesta, jonka tikari näytti kuninkaaseen tekevän. Ja myös Niilo seurasi suurella tarkkaavaisuudella jokaista liikettä, pienintäkin värähdystä kuninkaan kasvoissa.;
Sillä välin oli kuningas tarttunut tikariin, temmannut sen tupestaan ja huolellisesti tarkastellut sitä. Näytti siltä, kuin ei hän olisi oikein tahtonut voida uskoa, että se oli sama tikari, jonka hän kerran oli omistanut. Mutta sittenkun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että se todella oli hänen omansa, laski hän sen nopeasti pöydälle, kiirehti ovelle ja huusi palvelijaa. Silmänräpäyksessä astui tämä sisään ja kuningas antoi hänelle määräyksen, että Ove Laurinpoika oli heti vapautettava vankeudestaan ja tuotava hänen luokseen.
Kului sitten muutama silmänräpäys tuskallisessa jännityksessä. Kuningas ei näyttänyt enää muistavankaan niitä kahta, jotka paitsi häntä olivat huoneessa, ja nämät eivät myöskään puolestaan uskaltaneet tai eivät tahtoneet häiritä häntä. Vihdoin kuului nopeitten askelten ääniä viereisestä huoneesta, ovi temmattiin auki ja Ove Laurinpoika syöksyi sisään huoneeseen ja heittäytyi kuninkaan jalkojen juureen.
"Nouskaa ylös, nouskaa ylös vain, Ove herra", virkkoi kuningas mitä hyväntahtoisin hymy huulillaan ja ojensi kätensä hänelle, "te voitte pyytää minulta mitä tahansa ja minä olen ilolla täyttävä pyyntönne. Sen saatte yhtä varmaan uskoa, kuin että te nyt olette vapaa ja ennenkuin päivä on loppuun kulunut, myöskin lankomieheni!"
Tämä oli enemmän kuin mitä Ove herra oli uskaltanut ajatellakaan ja sanat kajahtelivat hänen korvissaan niinkuin lumoavan ihana soitto. Ihmisen elämässä on ehkä vaarallisimpia hetkiä se kun hän, kärsittyään vastoinkäymisten kaikkia kauhuja, toivottomuuden katkeraa tuskaa, yht'äkkiä kohotetaan piiriin, joka on vapaa, valoisa ja avonainen. Hän on silloin ikäänkuin lumouksen vallassa. Hän unhottaa pimeyden ja kurjuuden, kulunut aika häipyy kauas etäisyyteen niinkuin paha uni. Ja uudistunein mielin hengittää hän takaisinvoitetun vapauden puhdasta ilmaa. Mutta kärsitty paha vetää usein muassaan myös ne hyvät päätökset, joita kukin on itsekseen tehnyt, ja ne häviävät niinkuin aamusumu onnen nousevan auringon tieltä.
Ove herra hypähti pystyyn. Kaikki meni sekaisin hänen päässään. Hän ei voinut keskellä sitä ajatusten, toiveiden ja ilon kuohuvaa merta, joka suurena tulvana tunki hänen päälleen, löytää mitään vakavaa kohtaa, johon olisi voinut kiinni tarttua. Hän tunsi vain, että hän yht'äkkiä oli tullut onnettomimmasta ihmisestä onnellisimmaksi maan päällä.
"Onko se todella totta, mitä sanotte, kuningas?" huusi hän, "olenko todella vapaa ja tuleeko minusta teidän lankonne…?"