Tässä mielentilassa meni hän ulos linnasta. Hän ei ollut ehtinyt vielä monta askelta, kun kohtasi hengellisen herran, joka pysähtyi ja mainitsi häntä nimeltä. Ove herra katsahti ylös. Siinä seisoi kaniikki Helmich hänen edessään. Tämä oli tullut Jöns arkkipiispan seurassa kaupunkiin ja oli juuri nyt etsimässä päivän sankaria, tulevaa sulhasta.
Ove herra kysyi, minkätähden häntä etsittiin, mutta kaniikki antoi hänelle vain salaperäisen viittauksen ja sanoi:
"Mustainveljesten luostarissa, siellä saatte tietää kaikki!"
Ja niin suuntasivat he askeleensa mustainveljesten luostariin.
Siellä asusti Jöns arkkipiispa. Ja siellä vilisi myöskin kaikki paikat täynnä komeasti puettuja asepalvelijoita, munkkeja, prelaatteja ja ritareja. Nämät viimeksimainitut varsinkin esiintyivät peräti loistavissa puvuissa, ritariketjut rinnoillaan ja kallisarvoiset kaaput yllään, jotka olivat vuoratut soopelin ja mäyrän nahalla. Niitä kulki yhtä mittaa joko luostariin sisälle tai taas ulos sieltä. Kaniikki vei Ove herran erääseen syrjähuoneeseen ja täällä selvitti hän hänelle tavallisella varovaisella tavallaan, mitä oli tekeillä sekä mitä hän nyt Ovelta vaati korvaukseksi siitä voimakkaasta avusta, jota arkkipiispalta päämääräänsä tavotellessaan oli saanut.
Kysymyksessä ei ollut mikään sen vähempi asia kuin itse salaliitto kuningasta vastaan. Ja Ove Laurinpojalle oli uskottu kunniakkain toimi koko yrityksessä. Hänestä näet oli tuleva kuninkaan murhaaja.
"Mitä siihen sanotte?" kysyi kaniikki lopulta äänellä, joka osoitti, ettei hän mitään vastustusta odottanut ja että hän teki tuon kysymyksensä vain ikäänkuin vanhan tottumuksen mukaan.
Ove Laurinpoika viivytteli kuitenkin ennenkuin vastasi. Taulu, joka nyt avautui hänen silmiensä eteen, oli aivan vastainen sille, joka tähän asti oli hänen onnekkaassa mielessään välkkynyt. Hän oli vaeltanut ihanassa lehdossa kaunisten kukkain keskellä ja hengittänyt niitten suloista tuoksua sisäänsä ja nyt hiipi yhtäkkiä musta haamu hänen eedeniinsä ja lausui: kaikki tämä on vain petosta, varjoa ja turhuutta! Ainoastaan sillä ehdolla, että vuodatat verta, voi se tulla todelliseksi. Kaikki muuttui sysimustaksi hänen ympärillään, synkän ja kylmän koleaksi, ja turhaan tähysteli hän tähteä, joka olisi valaissut hänen tietään. Silloin tuli yhtäkkiä kaksi tähteä näkyviin. Ne kimaltelivat häntä kohti niinkuin kaksi silmää, mutta niissä kuvastui syvä, kalvaava suru. Hän huomasi sen ikäänkuin hienon harson läpitse, joka oli kyyneleistä kudottu. Ihmeellistä kyllä olivat nämät silmät ainoat, jotka jäivät jälelle, kun kaikki se ihana lumous, joka oli huumannut häntä, katosi ja häipyi pimeään. Mutta nyt vaikuttivat ne myös häneen sellaisella voimalla, jota hän ei olisi uskonut niillä olevankaan. Hän ei kuitenkaan nyt enää väistynyt arkana niiden tieltä, vaan katsoi säikkymättä niihin ja tahtoi myös totella niiden antamaa kehotusta.
Hänen koko sisäisessä maailmassaan tapahtui äkillinen muutos, eli oikeammin sanoen, se ilkeä ja inhottava tuuma, joka paljastettiin hänelle, sai hänen luomaan silmänsä omaan itseensä. Ja hän kauhistui nyt niitä ajatuksia, jotka vankeudesta päästyä olivat hänen mielensä saastuttanet ja muodostuneet siksi rakennukseksi, joka nyt rymisten kaatui maahan. Hän heräsi ikäänkuin unesta, lumous hävisi ja hänen parempi puolensa sai taas hänessä vallan.
"Mitä ajattelette, Ove herra?" kysyi vihdoin kaniikki, jonka mielestä vastaus alkoi viipyä arveluttavan kauan. "Onko teillä ehkä jotain sitä vastaan, mitä tässä olen puhunut?"