Hiljaista kolinaa kuului siitä osasta salia, josta ovi johti ritariparvelle. Se oli voimakkaan miehen jalan astuntaa ja kerran kuului jo kannusten kilinäkin. Yksi ja toinen lähinnäolevista katsahti siinä taakseen, mutta nähtävästi ei siellä ollut mitään erityistä huomattavaa, sillä he käänsivät taas heti kaiken huomionsa kuninkaaseen ja arkkipiispaan. Tänne asti ei kolina kuulunutkaan.
"Ruotsin kirkon päämiehenä", jatkoi arkkipiispa, "täytyy minun, niin ikävää kuin se minulle onkin, Kaarlo kuningas, panna vastalauseeni tätä avioliittoa vastaan."
"Sillä näyttää olevan kovasti kiire, tällä teidän vastalauseellanne,
Jöns arkkipiispa!" huomautti kuningas.
"Niin on", lausui arkkipiispa, "sillä tämä minun vastalauseeni on todella otettava huomioon, Kaarlo kuningas?"
"Te arvelette siis, että Ruotsin kuningas ei voi saada pyhän isän suostumusta kahden nuoren liittoon, neitosen, jonka naittaja hän on, ja ritarin, joka on hänelle yhtä rakas kuin oma veli?"
"Se on teidän asianne, herra kuningas, tutkia kuinka sen laita lienee! Luulen kuitenkin, että Ruotsin arkkipiispallakin on sana sanottavana pyhän isän luona Roomassa ennenkuin tuomio langetetaan."
"Ha-ha-haa!" kuului samassa kova nauru ritariluhdin ovelta.
Salissa syntyi yhtäkkiä yleinen hiljaisuus ja kaikkien silmät kääntyivät ritariparvelle päin.
Siellä seisoi kynnyksellä kookas, hartiakas mies, yllään vihreä ihokas ja sen päällä jalkoihin asti ulottuva, valkoinen mantteli, josta vain ristiritarin punainen risti puuttui. Muuten olisikin luullut hänen kuuluvan johonkin hengelliseen ritarikuntaan. Hänen hiuksensa olivat lyhyeksi leikatut, hänen kasvonsa arpien peittämät, joka teki ne vielä rumemman näköisiksi kuin ne luonnostaan olivatkaan. Huulilla häilyi hymy, joka tuntui teeskennellyltä ja luonnottomalta. "Viheriä ritari!" kävi kuiske yli salin. Mutta viheriä ritari astui tukevin askelin toiseen päähän huonetta, jossa kuningas ja arkkipiispa seisoivat. Edellinen tähysteli iloisella hämmästyksellä ritaria. Hänen kasvoillaan oli sama ilme, kuin sen, joka äkkiarvaamatta tapaa vanhan tutun, jota kauan ja turhaan on etsinyt. Ja senhän tietää jokainen itsestään, että se, joka kerran on ollut jollenkin oikein rakas, pysyy sinä, vaikka he eivät vuosikausiin näkisikään toisiaan.
"Heissaa, viheriä!" huudahti kuningas, "missä olette nämät pitkät vuodet viettänyt, ja mistä nyt viimeksi tulette?"