Silloin avautui ovi ja viheriä ritari astui sisään. Hän nauroi tavallista omituista nauruaan, lähestyessään kunniaistuinta, johon Niilo oli ottanut sijansa. Tämä nousi ja astui häntä vastaan.
"Tuotteko sanan kuninkaalta?" kysyi hän vilkkaasti.
"Tuon!" vastasi ritari.
"No sen kohta arvasinkin!" keskeytti Niilo ja katsahti Briitaan sekä lisäsi, "olen valmis matkaan, vaikka jo tällä hetkellä… Ilmoittakaa siis heti, ritari, minkä käskyn tuotte minulle kuninkaalta?"
"Sen, että te nyt vain nautitte elämästä, Niilo herra, ettekä ole turhista levoton… Kuningas marssii paraillaan miestensä kanssa etelää kohti Kustaa herran luokse Kalmariin… Sanomat ovat siis hyviä."
Niilo vaipui ajatuksiinsa ja unhotti kokonaan velvollisuutensa isäntänä. Mutta iloinen ritari ei siitä hämmästynyt.
"Siinä te seisotte, Niilo herra", virkkoi hän, "ettekä edes lausu minua tervetulleeksi taloonne tai tarjoa minulle viinipikaria…"
Mutta Briita rouva kaatoi itse pikarin täyteen kirsikkaviiniä ja ojensi sen ritarille. Tämä otti maljan vastaan kasvoissaan ilme, joka oli täynnä surumielisyyttä, mutta samalla niin lämmin ja sydämellinen, että se herätti sekä Briita rouvassa että tämän miehessä ihmetystä. Se kesti kuitenkin vain silmänräpäyksen ja heti oli ritari taas sama naurua herättävä mies, joka näytti olevan ikäänkuin luotu synnyttämään toisissa pilkanhalua itseään kohtaan.
Sittenkun hän oli ottanut paikan pöydässä ja kaikki taas meni vanhaa rataansa, alkoi Niilo uudelleen kysellä tietoja kuninkaasta ja myös minkätähden ritari oli jättänyt hänet sekä tullut Penningebyhyn.
"Kuningas tarvitsee nyt tähän aikaan minua yhtä vähän kuin teitäkin, Niilo herra!" vastasi tämä. "Ja minulla on nyt se paha tapa, jota ei voi auttaa, että tahdon kierrellä maailmaa ja katsella vähän ympärilleni. Niin sain nytkin yhtäkkiä halun tulla vierailemaan tänne teidän luoksenne, niinkuin ennen vierailin äitinne, Kaarina rouvan, talossa… Ettehän kiellä sitä minulta, Niilo Sture…?"