Niin meni aika päivästä päivään ja ennenkuin huomattiinkaan oli maaliskuu kulumassa. Sen 17 päivänä oli pääsiäinen. Niilo alkoi ja tulla levottomaksi, kun ei kuninkaalta ruvennut mitään kuulumaan. Aika oli pian käsissä, jona hän oli luvannut saapua Penningebyhyn ja täällä aljettiin jo valmistella yhtä ja toista kuninkaan vastaanottoa varten.
Mutta päivä kului päivän perään ja kuningasta ei vain kuulunut, ei edes mitään tietoa tullut häneltä. Viheriä ritari, joka seisoi ihan lähellä, kun Niilo lausui sen johdosta Briitalle huolensa, virkkoi:
"Kaikki hyvin kun ei mitään kuulu, sanotaan… Pysykää vain alallanne, niinkuin kuninkaan tahto on!"
Ja Niilo pysyi alallaan ja pääsiäisilta tuli. Sinä päivänä vietti hän aikansa ylhäällä tornihuoneessa, jossa hän kerran itse oli asustanut. Se oli vielä samassa kunnossa kuin silloinkin. Pöytä oli entisellä paikallaan ja aurinko pilkisteli ystävällisesti ikkunasta sisään ja valaisi pöydänkannen, jossa hän viimeisen kerran oli nähnyt kallisarvoisen kaulaketjunsa kimaltelevan. Ja hän hymyili itsekseen, ajatellessaan, kuinka paljoa kalliimpi koristus hänellä nyt oli rakkaassa vaimossaan.
Samassa kuului portilta torventörähdys. Niilo katsahti ulos ikkunasta. Pölyinen ratsastaja ajoi linnanpihalle. Hänen mieleensä tuli heti sanansaattaja, jota kuninkaalta jo kauan oli odottanut, ja nopein askelin kiirehti hän alas. Hän tunsi siinä mennessään ahdistusta rinnassaan, jonka syytä ei voinut itselleen selittää. Eikä se tahtonut ollenkaan kadota, kun hän tuli ajatelleeksi sitä pitkää aikaa, joka oli kulunut siitä, kun viimeksi kuninkaan tapasi. — Hän huomasi nyt yhtäkkiä tehneensä anteeksiantamattoman virheen, kun ei ollut lähettänyt luotettavaa palvelijaa tietoja hankkimaan.
Alhaalla suuressa salissa kohtasi hän ryvettyneen ratsumiehen. Se oli Steen Sture. Heti sisäänastuessaan huomasi Niilo, että jotain oli tapahtunut, sillä reippaan nuorukaisen mieli oli kovasti kuohuksissa. Hänen tavallisesti niin vilkkaat ja eloisat silmänsä säihkyivät hurjaa tulta. Se oli tuskin ystävän tervehdys, jolla hän otti Niilon vastaan.
"Täällä te istutte, Niilo herra", sanoi hän, "ja annatte kotkan ja korpin kaikessa rauhassa repiä Ruotsin valtakunnan hajalle…"
"Tämäpä on omituinen tervehdys", virkkoi Niilo, "minä odotan joka hetki kuninkaan oman määräyksen mukaan tietoja häneltä. Mutta mitä puhutte te tässä kotkasta, korpista ja Ruotsin valtakunnasta?"
"Kotka on Ruotsin arkkipiispa, Niilo herra, ja korppi, niin se on
Kristian kuningas!"
"Kautta Jumalan kuoleman!" huudahti Niilo aavistaen heti mitä pahinta, "sanokaa suoraan, Steen herra, mitä tietoja tuotte mukananne!"