"Katsokaas", sanoi hän, "kuinka uljaana torni tuossa nyt kohoaa… Onhan se aivan sen näköinen, että sen luulisi voivan kestää minkälaista painoa tahansa… Pitäkää varalla, nyt asetan minä sen päälle halkoni!"
Tahtomattaan kuunteli Niilo ritarin puhetta ja toiset tekivät samoin.
Halko laskeutui tornin päälle ja ramisten sortui se taas maahan.
"Niin", huudahti ritari, "tämä torni tässä on todistuksena siitä, että mikä on pilalle palanut, se on palanut… Tuhka ei ole muuta kuin tuhkaa ja siksi ei tämä kasakaan voi minun halkoni painoa kestää."
"Mutta Kaarlo kuningas on kerran vielä kantava Ruotsin kruunua … sanoihini saatte luottaa ritarit. Hänen on vielä Ruotsin valtikka, vaikka minulta sitten henki menisi!"
Silmät säihkyivät ja ojennettu käsi vapisi. Mutta viheriä ritari viittasi vain hiililäjään ja tällä hetkellä oli hänen silmissään niin älykäs ilme ja kasvoillaan sellainen vakavuus, että Niilo ja muutkin tulivat ajatelleeksi, eikö hän sittenkin omituisella leikittelyllään tarkoittanut jotain erikoista.
"Tuhka ei ole muuta kuin tuhkaa ja sinä se pysyy!" virkkoi hän ja poistui sitten hitaasti salista, laulaen mennessään:
Ja mailma se täynnä on vilppiä,
Niin usein oon huomannut sen.
Se köyhiä, rikkaita kahlehtii,
Mistä uskotun löytänen?
"Mitä tarkoitti ritari?" kysyi Steen Sture, sittenkun tuo omituinen mies oli poistunut salista.
"Hyvin käsitän hänen ajatuksensa!" sanoi Niilo miettivänä, mutta Briita keskeytti hänet.
"Lankoni ei ole enää pelastettavissa!" lausui hän, "oi, voi, se on ehkä liiankin totta."