Nämät sanat sanottuaan meni vihastunut kuningas salin läpi huoneisiinsa ja kaikki hänen ritarinsa seurasivat häntä.
Arkkipiispa jäi seisomaan paikalleen ja yleinen hiljaisuus syntyi salissa. Mutta vähitellen rauhoittuivat mielet ja ne, jotka kuuluivat arkkipiispan lähimpään ympäristöön ja luulivat omaavansa hänen luottamuksensa, alkoivat pyydellä häntä, että heti jättäisi linnan ja kaupungin kuninkaan haltuun. Mutta siihen ei tämä myöntynyt, ilmoittaen, ettei siinä suhteessa tahtonut kenenkään neuvoja noudattaa.
Neuvosto kokoontui ja kuningas kutsutti myöskin kaupungin kolme pormestaria linnaan, että nämätkin olisivat läsnä tuomiota langetettaessa. Tämä tuli jokseenkin ankara. Kuningas oli saava Tukholman linnan haltuunsa ja arkkipiispa oli pidettävä vankeudessa niin kauvan kunnes iso neuvostonkokous oli ehditty pitää, jossa asia oli tarkemmin tutkittava.
Siihen päättyi päivän puuhat. Mutta kuningasta ei vielä sekään tyydyttänyt. Hän huomasi nyt selvään menneensä jo niin pitkälle, ettei voinut enää peräytyä. Siksi lähettikin hän arkkipiispan päällysmiehelle Stäken linnaan ilmoituksen, että se oli heti hänelle luovutettava. Päällysmies kieltäytyi ja kuningas marssi heti itse sinne ja otti sen asevoimalla valtaansa. Siinä osoitti hän suurta tarmoa ja päättäväisyyttä. Sunnuntaina 14 päivänä elokuuta otti hän Tukholman linnan haltuunsa ja perjantaina samalla viikolla vallitsi hän jo voittajana arkkipiispan omassa linnassa, Almarestäkessä.
Lauvantaipäivänä jälkeen puolisen istui kuningas arkkipiispan työhuoneessa ja mietti yhdessä herra Klaus Rönnowin kanssa niitä toimenpiteitä, joihin oli ryhdyttävä, ettei arkkipiispan puoluelaiset voisi vapauttaa tätä tai kostaa hänen puolestaan. He olivat jo päättäneet, että arkkipiispan veli, Krister herra, jolla oli Kastelholman linna Ahvenanmaalla läänityksenä, oli ainakin menettävä sen. Mutta monta muuta vielä oli, joita täytyi peljätä, ja kaikki nämät olivat nyt kuninkaan ja herra Klaus Rönnowin keskustelun esineenä. Kuningas oli vieläkin kiihottuneessa mielentilassa. Hän oli niin täydellisesti luottanut arkkipiispaan ja niin kokonaan antautunut hänen johdatettavakseen, että hän tunsi itsensä loukatuksi ei ainoastaan kuninkaana, vaan myöskin yksityisenä miehenä.
"Mutta kautta Herramme ristin, minä vielä näytän tuolle kalpealle pääpapille, ettei hän rankaisematta saa leikitellä kuninkaansa kruunulla ja valtikalla!" puhkesi kuningas puhumaan ja löi jykevän nyrkkinsä pöytään, niin että kansi halkesi. "Hän tuli talonpoikineen ja kuningas Artturi pakeni. Kaikki kävi kuin laskiaisleikki vain. Ja nyt arvelee hän, tuo suuriluuloinen herra, voivansa peljättää myöskin minut samalla tavalla pakosalle kuin kuningas Artturin…! Tulkoot he, nämät karanneet orjat, kautta kolmen kruunun kilvessäni, minä olen opettava heitä käyttämään toisenlaista kieltä kruunattua kuningastansa ja herraansa kohtaan!"
"Muistakaahan toki Eerikki kuninkaan kohtaloa!" virkkoi Klaus herra, joka paremmin kuin kuninkaansa tunsi Ruotsin olot. "Myös hän ajatteli ja puhui samalla tavalla, kuin te nyt ajattelette ja puhutte, ja kuitenkin veivät nämät samaiset talonpojat häneltä kruunun ja valtakunnan. Epäilemättä on viekas, kavala arkkipiispa valinnut oikean tien, sillä jos hän vain saa talonpojat puolelleen, niin…"
"Niin tallautan minä sekä hänet että hänen talonpoikansa ritarieni hevosilla kuoliaaksi, Klaus Rönnow!" huudahti kuningas ja nousi ylös penkiltä koko jättiläismäisessä pituudessaan. "Hallitsija, joka antaa orjien voittaa itsensä, ansaitsee koko ijäkseen tulla häpeällä leimatuksi… Missä olette muualla kuullut puhuttavan talonpoikaislaista, kuin tässä maassa? Ja onko talonpoika täällä parempi kuin Tanskassakaan, joita edeltäjäni, Kristofer kuningas, niin perin pohjin kuritti Husbyn luona vuonna 1441? Orjaksi on talonpoika luotu, sellaisena hoitaa hän parhaiten toimensa ja jättää kuninkaansa rauhaan ja lepoon. Kautta hyvän miekkani, minä tahdon vielä näyttää maailmalle, että voin kukistaa nämät Ruotsin kirotut talonpojat, jotka tahtovat pyrkiä herroiksi, vaikka jokaisen kristityn ritarin täytyy myöntää, etteivät he mitään muuta ole kuin orjia!"
Kuningas lausui ajatuksensa sellaisella innolla ja varmuudella, että tuo kohtelias hovimies ei katsonut voivansa enää mitään huomautusta tehdä, joka muuten ei nyt ollutkaan tarpeen. Mutta kiihottuneella kuninkaalla, joka kiivaasti käveli edestakaisin huoneessa, näytti olevan vielä paljon muutakin sanottavaa.
Silloin avautui ovi ja pölyinen ritari astui sisään. Hän tervehti kohteliaasti kuningasta, joka pysähtyi ja loi silmänsä häneen. Tämä aikoi puhua, mutta kuningas ei antanut hänelle tilaisuutta siihen.