Niilo hymyili puhumatta mitään ja Tord jatkoi:
"Kummia kuuluu Halmstadin kokouksesta. Jotain on ollut noilla jaloilla herroilla siellä tekeillä."
"Tietääkö kuningas mitään siitä?"
"Ei … epävarmoja ne ovat minunkin tietoni, niin etten voi niistä hänelle mitään mainita, en tahdo itsekään oikein voida uskoa niitä."
"Kunpa ei kuningas Kaarlo liian myöhään heräisi uinailustaan… Arvelen, että hän kyllä täydellä todella saisi kallistaa korvansa vihreän ritarin varoituksille. Mutta eikö tuota ritaria vieläkään ole näkynyt kuninkaan hovissa?"
"Ei … hän katosi niinkuin kaste samalla hetkellä, kun kruunu joutui heimolaiseni päähän. Kuitenkaan ei kuningas itse mitään sellaista pelkää, hän luottaa vain onneensa ja tosi onkin, että onni on häntä suosinut pikkuseikkoja myöten, niin ettei ole ollenkaan ihme, jos hän turvaakin yksin siihen yrityksissään eikä niin paljon neuvonantajiin. Itse luontokin näyttää hänelle olevan suosiollinen ja täyttää hänen pikkutoiveensakin. Muistat kai vielä sen sateen, joka pitkällisen kuivuuden jälkeen niin perinpohjin maan kasteli. Se sattui silloin, kun kuningas Kristoferin kuoleman jälkeen tänne Suomesta saavuimme. Kaikki on onnistunut niin Norjassa kun täälläkin. Etelää kohti siellä retkeillessämme kuulin rahvaan kertovan, että Kaarlon kuninkaaksi tultua oli saatu sellainen sato, ettei kahteenkymmeneen vuoteen moista. Se myös ihmetytti heitä kovasti, että me kuljimme Dovren yli pohjoistuntureille … se oli Martinpäivän aikoihin viime vuonna … ja että voimme kulkea tietä, jota lumen vuoksi tavallisesti hevosellakin oli mahdoton päästä eteenpäin."
Niilo ei voinut olla hymyilemättä ystävänsä kertomukselle, vaikka itsekseen ajattelikin, kuinka helposti tällainen sokea onneenluottamus voi kelvollisimmankin miehen tuhoon saattaa, samoin kuin se voi saattaa hänet välinpitämättömäksi paraimpainkin ystäviensä suhteen, jotka pitivät ainoastaan hänen todellista hyväänsä silmällä eivätkä alentuneet joukon mukana häntä imartelemaan. Jotain sellaista ilmeni hänen hymyilyssään ja tutkistellen katseli Tord häntä, ilman että kuitenkaan keskeytti puhettaan:
"Vielä merkillisempi oli tapaus, joka sattui, kun kruunauksen jälkeen jätimme Trondhjemin. Kuningas halusi kotiin Ruotsiin ja päätti ratsastaa pitkin Tyra-jokea Ruotsin rajalle. Kaikki pyysivät häntä siitä luopumaan. Talonpojat vakuuttivat sen tien olevan mahdottoman kulkea. 'Ei ole sellaista', sanoivat he, 'joka ainakaan muistaisi sen siihen vuoden aikaan kannattaneen. Vasta paaston aikana, kun lumi sen täyttää, voi siihenkin jää kiintyä, mutta sen vesi paljastaan, se ei jäädy koskaan!' Mutta kuningas vastasi vain, että Jumala ja Pyhä Olavi ne kyllä hänet taas Ruotsiin saattaisivat ja niin läksimme me ratsastamaan. Kun saavuimme sitten joelle, leveni edessämme jääpeite kirkkaana kristallina. Ja viidessä tunnissa, sen saat uskoa tai olla uskomatta, suoritimme me matkan, joka tavallisesti kestää kolme päivää. Päivää jälkeen kuohui joki jo taas vapaana ja niille norjalaisille, jotka olivat meitä rajalle saattamaan, tuli perin kurja paluumatka… Kuka muu on sellainen onnen suosikki, Niilo, kuin hän! Ja jos se viekin lopulta heimolaiseni turmioon, niin voimme ainakin sanoa, että onni on tehnyt sen tavalla, jota ei voinut odottaa… Olisi se kuitenkin hyvä, jos joku voisi hänen silmänsä avata … minä sitä en voi!"
"Kaarina kuningatar!" kuiskasi Niilo.
"Ei hän", lausui Tord päätään puristellen, "ei … näyttää melkein siltä, kuin ei hänelläkään enää olisi samaa vaikutusta heimolaiseeni kuin ennen… Mutta tapahtukoon, mitä tahansa, Niilo", lausui hän tarttuen taas ystävänsä käteen, "me kahden pysymme lupauksellemme uskollisina, me olemme aina kuningas Kaarlon ystäviä niin vasta- kuin myötäkäymisessäkin, puhaltakoon sitten vihamielinen tuuli meitä vastaan vaikka kuninkaankin puolelta."