"Hei, mies!" huusi vouti karmealla äänellä. "Miksi seisoa jollotat siellä ritarin hevosen vieressä?"
Mies hätkähti ja katsahti ylös. Ja soihdun valossa, jonka vouti oli kiinnittänyt ovipieleen, näytti siltä, kuin olisi kyynel vierinyt alas hänen ahavoittunutta poskeaan.
"Hollinger!" huudahti vieras voudin seljän takana ja hypähti esiin.
"Pyhä Jumalan äiti… Brodde?"
Silmänräpäys senjälkeen olivat molemmat miehet jo toistensa sylissä.
Mutta valkohapsinen vouti seisoi katsellen heitä ja hymyili partaansa.
"Vai niin, vai niin", sanoi hän. "Te tunnette siis toisenne. Hyvä… silloin olet varmaankin mies, joka olet tervetullut Niilo Sturen miesten joukkoon. Mutta ei sovi seisoa ja nukkua ritarin hevosen vieressä. Se ei kuulu järjestykseen… Ja järjestys ennen kaikkia… No niin, nyt voitte mennä matkoihinne!"
Järjestystä rakastava, vähän tulinen, mutta muuten hyväntahtoinen vouti otti samassa soihdun käteensä ja meni tiehensä. Ja niin seisoivat vanhat ystävykset taas kahden, he, jotka niin monta taistelua ja seikkailua olivat yhdessä kestäneet, he seisoivat siinä tähtien himmeästi loistaessa taivaalla, jota loistoa vielä tänä yönä lisäsi ihana revontulten palo.
Mutta tämän ajan miehet eivät pitäneet liiallisista tunteenpurkauksista, samoinkuin ei heistä liioin ollut haaveellisiksi luonnonihailijoiksi. Jos heidän sydämensä kuohuikin jälleennäkemisen ilosta, niin ei heille tullut mieleenkään siinä kauemman aikaa viipyä.
"Ja niin varmana kuin minä pidin jo, ettemme enää tässä maailmassa tapaisi toisiamme", lausui Hollinger.
"Vankeuteni kesti kauemmin, kuin aluksi luulinkaan", virkkoi Brodde.