"Kumpiko?" kysyi tämä silloin, selvästi koettaen välttää antamasta varmaa vastausta.
"Se tietysti, että Niilo herra jäi kaikessa rauhassa lepäämään Penningebyhyn, vaikka hänen velvollisuutensa olisi ollut taistella kuninkaan sivulla."
Hollinger nousi penkiltä tallin oven vierestä, jossa he molemmat olivat istuneet, ja samassa puhalsi vahti portilla torveensa, ilmoittaen puoliyön hetken saapuneen.
"On jo puoliyö. Olemme istuneet tässä liiankin kauan", sanoi hän, "vouti on ankara mies ja sitä paitsi tarvitset sinä levätä pitkän matkasi jälkeen."
Äänettöminä kulkivat he yli pihan. Brodde ei tahtonut nyt pakottaa Hollingeria salaisuuttaan ilmaisemaan. Mutta hänen vastahakoisuutensa kiihotti kumminkin häntä ja hän päätti ottaa vielä salaisuudesta selvän hinnalla millä hyvänsä. Hän aavisti jo, miten asianlaita todellisuudessa oli. Ja sentähden tahtoi hän välttämättä tuntea kaikki, voidakseen löytää ja pelastaa herransa — ajatus, joka hänessä jo oli kypsynyt päätökseksi.
Aamu tuli. Briita rouva lähetti sanan, että vieras saapuisi suureen saliin keskustelemaan hänen kanssaan. Hän oli voudilta saanut kuulla miehen tulosta ja kysynyt hänen nimeään. Ja vaikka useampi henkilö voikin kantaa samaa nimeä, huomasi hän heti, kun vouti kertoi, mitä oli tapahtunut vieraan ja Hollingerin välillä, että se oli sama Brodde, jonka hän oli oppinut tuntemaan ensin päällysmiehenä Tranalla, sitten miehensä seuraajana kaikissa tämän vaiheissa, josta toimesta vasta hänen veljeänsä kohdannut onnettomuus oli tämän erottanut. Ja vanhat muistot tulivat taas leijaillen esiin, mutta ne olivat nyt mustia, surullisia, kylmiä kuin lumihiutaleet, jotka hautaavat alleen kedon pienet kukkaset.
"Pelkään", sanoi hän Iliana rouvalle, joka nykyään oleskeli hänen luonaan vieraana, "pelkään niin kovasti, että punainen ruusuni kuihtuu ja kuolee pois. Se käy tosin hitaammin kuin sinun, Iliana, mutta se kuolee kuitenkin ja meitä molempia kai se tarkoittikin tuo vanhus valkoisella ruusullaan."
Iliana rouva hymyili surumielisesti hymyään, sulki ystävän syliinsä ja kuiskasi hänelle, että niin kauan kuin oli toivoa vielä, ei hänen ruusunsa ollut kuihtumaan päinkään. Ja kun Briita rouvan pieni poikanen, joka setänsä mukaan oli saanut Svanten nimen, samassa tuli juosten heidän luokseen, kääntyi hän hänen puoleensa ja painoi kyynelten kimallellessa silmissään suutelon poikasen ruusuhuulille.
Kaksi poikaa ja tyttö oli Briita rouvan lohdutuksena näinä murheen ja onnettomuuden päivinä. Vanhempi pojista, joka nyt oli jo yli kuuden vuoden vanha, oli nimeltään Mauri. Svante oli häntä vuotta nuorempi. Tytär Sigrid oli vasta kolmen vuoden vanha. Jo varhain osottautuivat pojat luonteiltaan kokonaan erilaisiksi. Vanhempi, Mauri, oli tullut setäänsä. Lempeällä, hiljaisella olennollaan ei hän varmaankaan tulisi koskaan liikaa melua maailmassa synnyttämään. Svante sitävastoin oli vilkas, reipas ja rohkea poika ja ruumiinrakenteeltaankin veljeänsä voimakkaampi. Briita rouva tapasikin sen vuoksi sanoa, että nimet olivat vaihtuneet. Svanten nimen olisi pitänyt olla Mauri ja päinvastoin.
Brodden astuessa suureen saliin olivat molemmat pojat ne, jotka hän ensimäiseksi näki. Toinen, Mauri, istui viheriän ritarin sylissä, toinen lattialla hänen jalkainsa vieressä leikitellen pienellä puukirveellä, jonka viheriä oli hänelle laittanut. Ritari istui toisessa päässä huonetta roihuavan takkavalkean ääressä. Siitä huolimatta oli sisällä puolihämärä, niin ettei voinut nähdä sisäänastuvaa. Eikä hän siksi toiseksi kuullutkaan Brodden tuloa, sillä silmänsä olivat kääntyneinä poikaan, joka istui hänen polvillaan. Ja ajatus, jonka lempeät ja kauniit lapsenkasvot herättivät hänessä oli saanut tällä hetkellä hänet niin kokonaan valtaansa, ettei hänen aistinsa voineet kiintyä mihinkään muuhun.