Päällysmiehet menivät ja Steen herra jäi siihen yksin seisomaan. Hän kuunteli. Tanskalaisen soittokunnan säveleet kuuluivat nyt aivan selvään, kuului torventörähdyksiä ja rummun pärrytystä. Nuoren soturin rinta kohosi, sen täytti rohkeus ja taistelunhimo, halu saada viedä miehensä vihollista vastaan. Se oli ensi kerta, kun hän suuren sotajoukon johtajana oli astuva taisteluun, ja sentähden sykkikin nuorukaisen povi kuuluvasti. Herra Taavetti Pentinpojan oli oikeastaan ollut määrä johtaa tätä sotajoukonosastoa. Mutta vuoristolaiset eivät olleet hyväksyneet häntä, kun piispa oli heille puhunut siitä. Ja kun sitten Steen Sture saapui paikalle, olivat taalalaiset, jotka tunsivat hänen suhteensa Kaarlo kuninkaaseen ja rakastettuun Niilo Stureen, pyytäneet ja saaneetkin hänen päällikökseen. Steenin näitä ajatuksia hautoessa, astui yhtäkkiä nuori mies hänen eteensä.
Se oli sama vesteråsilainen kauppias, joka oli tuonut piispalle nuo tärkeät tiedot Kristian kuninkaasta. Hän oli jo kauan seisonut ja katsellut Steen herraa, nähtävästi epävarmana, sopisiko hänen nyt lähestyä vai olisiko parempi pysyä paikoillaan. Mutta lopuksi teki hän reippaan päätöksen ja astui esiin.
"Te olette kai nuori herra Steen Sture?" lausui hän nöyrällä äänellä ja kun Steen herra nyökäytti siihen päätään, lisäsi hän: "oletteko tavannut asepalvelijaa?"
"Mitä asepalvelijaa?" kysyi Steen herra.
"Palvelijaa, joka viime yönä tuli minun kanssani kaupungista tänne…
Me erkanimme Skultunassa, sillä hän ei uskaltanut tulla yhteyteen
Oxenstjerna-veljesten väen kanssa. Mutta hän etsii teitä ja hänellä on
varmaan tärkeitä asioita, joista hän tahtoo puhella kanssanne."
Steen herran into nousi ja hän kehotti kauppiasta kiireesti ilmoittamaan, mitä tiesi. Sillä, sanoi hän, jos jotain tahdottiin tehdä miehen hyväksi, se piti tapahtua heti tuossa paikassa. Ja samassa ilmoitti sotamusiikki, että vihollinen jo lähestyi ensimäistä murrosta. Se vahvisti siis hänen sanansa ja sai kauppiaan kiirehtimään.
"Mitä nyt kerron, tapahtui toissa yönä", alkoi tämä. "Minulla oli asioita kaupungin ulkopuolelle ja kotiin palatessani kuljin minä erästä syrjätietä, ettei minun olisi tarvinnut tulla tekemisiin tanskalaisten leirin kanssa. Ollessani jo aivan lähellä kaupunkia, kuulin minä yhtäkkiä hevosten kavioiden kopinaa takaani tieltä. Minä pysähdyin ja samassa saavutti minut kolme ratsastajaa, jotka olivat menossa samaan suuntaan kuin minäkin. Pimeydestä huolimatta huomasivat he heti minut, pysähtyivät ja yksi heistä kysyi, tiesinkö minä, missä herra Ove Laurinpoika asusti kaupungissa. Ja kun hän majaili juuri meidän naapurissa, otin minä toimekseni saattaa heidät sinne. Saavuttuamme naapurini kartanolle, huomasin minä, että kolmas heistä olikin vanki, jota toiset olivat kuljettaneet välillään. Toinen vangin kuljettajista meni heti Ove herran puheille ja hetken perästä tuli hän ulos mukanaan kaksi Ove herran miestä. Nämät ottivat vangin haltuunsa ja veivät hänet kellariin. Mutta molemmat ratsastajat hypähtivät taas hevostensa selkään ja menivät matkoihinsa. Olin hyvin utelias tietämään, kuka vanki oli. Ja kun aivan helposti voin päästä puheisiin hänen kanssaan, minun ja naapurini kellarin välillä on ainoastaan vahva puuovi, niin päätin ottaa selvän siitä. Vanki sekä kuuli että vastasi ja niin sain minä tietää, että mies oli herra Niilo Sturen asepalvelija."
"Niilo Sturen palvelija!"
"Niin… Niilo Sturen, Steen herra. Mutta minä tahdoin nyt myös, kun kerran olin oppinut tuntemaan hänet, auttaa häntä vapaalle jalalle. Ja sen tein yhtä mielelläni, kuin ennen olin halunnut saada tietää, kuka hän oli. Kun se minulle oli yhtä helppoa, kuin edellinenkin, niin päätin ensin tutkia, mitä herra Ove Laurinpoika vangista ajatteli. Menin sentähden eilen aamulla varhain Ove herran luokse ja kysyin, tiesikö hän, mikä mies se oli, joka oli uskottu hänen haltuunsa. Sitä hän ei tiennyt. Kun minä sitten selvitin hänelle, kuka vanki oli, tuli hän intoa täyteen ja riensi heti kellariin puhuttelemaan miestä. Heidän keskustelunsa kesti hyvän aikaa. Jälkeen puolisen lähetti Ove herra hakemaan minua ja kysyi, tahtoisinko minä Katillo piispan tähden — hän tiesi, että minä henkeen ja vereen asti olin tähän kiintynyt, koska tämä samotessaan Vesteråsin kautta Taalaihin itse omassa persoonassaan kävi antamassa äidilleni viimeisen voitelun — niin hän kysyi, tahtoisinko minä piispan tähden auttaa häntä vapauttamaan vankia…"
Steen herra viittasi kädellään ja juoksi jo samassa murrokselle. Siellä kiipesi hän korkeimpaan kohtaan tähystelemään. Tuuli, joka puhalsi etelästä, toi torvien toitotuksen metsässä olevan aukon kautta niin kovaäänisenä paikalle, jossa keskustelevat seisoivat, että tuntui siltä, kuin olisi vihollinen ollut jo aivan murroksen vieressä. Tämä se oli, joka sai Steen Sturen juoksemaan ja sentähden myös hyväntahtoisen kauppiaan kertomus keskeytyi. Sillä Steen Sturella ei enää ollut aikaa ajatella muuta, kuin alkavaa taistelua.