"Ja taalalaiset, missä menevät Taalain miehet?" tutki hän kiihkeänä.
Myös siihen vastattiin.
"Pian, miehet!" huudahti hän silloin, "meidän on heti lähdettävä Katillo piispan puheille… Viimeistelyssä tahdon ainakin olla mukana puhuakseni muutaman sanan Kaarlo kuninkaankin hyväksi."
"Mutta mitäs tämän kanssa tehdään?" kysyi Hollinger ja viittasi Taavetti herraan. Tämä seisoi siinä niinkuin vihainen koira, joka ilkeällä murinalla koittaa tukahuttaa vihaansa, kun ei uskalla purra.
Niilo pani kätensä ristiin rinnoille ja katseli kauan tutkien julmaa miestä.
"Tällä hetkellä aikoi Taavetti Pentinpoika ottaa Niilo Sturen hengeltä, niin sanoi minulle hänen uskottunsa päivällä… Ja se olisi tapahtunut samalla lailla, kun kurja konna kuristetaan. Minä en olisi saanut ripittää itseäni, en kuulla rukousta. Unhotettuna ja tuntemattomana olisin minä hävinnyt, niinkuin jos olisin kaukana isänmaastani vaipunut meren syvyyteen… Eikö asianlaita ole niin, Taavetti Pentinpoika?"
Surkea mölinä oli ainoa vastaus.
"Sillä tavalla, kun te olette minua kohdellut", jatkoi Niilo, "ei kukaan rehellinen, kunnon mies olisi koskaan saattanut menetellä… Sentähden on mielestäni alentavaa vaatia teiltä oikeaa hyvitystäkään… Sillä vähän kunniaa voittaa mies vaihtamalla iskuja sellaisen kanssa, joka ei edes tiedä, mitä rehellisellä iskulla tarkoitetaan. Minä olisin jäävä teidän vieraaksenne, sanoitte te, kun viimeksi puhelimme toistemme kanssa Krokekin luostarissa. Mutta kaikesta siitä, mitä te olette minulle tällä ajalla kärsimyksiä tuottanut, saatte te kerran vastata Jumalan tuomioistuimen edessä!… Hänelle jätän minä myöskin kostoni!"
Nämät sanat sanottuaan käänsi hän selkänsä ritarille, joka oli voimattomasta raivosta melkein puolihulluna, ja riensi torninrappusia ylös.
Mutta Hollinger pysähtyi ja tarttui kiinni Taavetti herraan, joka aikoi suoraa päätä syöstä ulos.