Sigge tuumi muutaman silmänräpäyksen. Luonnollista oli, ettei heitä enää ollut talossa ja yhtä luonnollista oli myös, että he olivat suunnanneet kulkunsa joko Penningebyhyn tai taas länteen päin — armeijaan.
"Pian, meidän täytyy saavuttaa heidät!" virkkoi hän. "Satuloitse heti hevonen ja ratsasta heidän peräänsä. He eivät ole voineet ehtiä kauas… Minä taas kiiruhdan niiden kolmenkymmenen miehen luo, jotka pitävät hallussaan Östenin siltaa. Ja tahdonpa uskaltaa kaksi yhtä vastaan, että me siellä saamme vapautetuksi Taavetti herran. Jos vielä sen lisäksi onnistumme kaatamaan Niilo herran, niin on se häväistys, jonka me tänä yönä olemme kärsineet, vähäarvoinen."
Vanginvartijan oli aluksi vaikea kävellä, mutta vähitellen reipastui hänkin ja Sigge lisäsi heidän rientäessä rappusia alas:
"Jos tapaat heidät, niin koita pidättää heitä keinoilla millä hyvänsä siksi, kun minä ehdin sillan luo ja saan miehet järjestykseen. Me kyllä vielä pölyytämme nuot petolliset ilveilijät ja Niilo Sturen, niin että heistä on vaikea sen jälkeen enää eheää paikkaa löytää."
Valkoinen haamu oli hiipinyt ihan oven taakse ja seisoi tätä lausuttaissa ylimmällä tikapuulla.
Heti kun molemmat palvelijat olivat kadonneet, riensi hän alas ja kiirehti pois kartanosta.
VIII.
Östenin sillan luona.
Reipasta laukkaa kiiti Niilo Sture miehineen tietä eteenpäin ja näitten täytyi siinä ajaessa kertoa hänelle kuluneitten kuukausien tapahtumat. Viha nousi ja laski rltarin rinnassa kuunnellessaan miestensä kertomusta, vaikka häntä toiselta puolen taas ilahduttikin, kun kuuli, kuinka uskollisesti Engelbrektin rahvas rakasti häntä. Taalainmiesten liittymistä piispaan piti hän muuten aivan luonnollisena, erittäinkin koska he, niinkuin Erkkikin, hänen oma aseenkantajansa, olivat olleet aivan varmat siitä, että hän kyllä paikalle saapuisi, ennenkuin vihollisen kanssa käsikähmään jouduttaisiin. Ainoa, joka herätti hänen huoltaan ja toi katkeran surun hänen rintaansa, oli se, mitä Brodde tiesi kertoa vihreästä ritarista. Tämän käytöksen kaksimielisyys, sen tarkoitus tuli nyt hänelle päivänselväksi. Ritari oli vihollisten salainen ystävä, ajoi arkkipiispan ja Kristian kuninkaan asiaa ja sitä varten, että se paremmin onnistuisi, oli hän kai ottanut, viekkaasti kyllä, tuon narrinkaapunkin päälleen. Mutta se ritarin käyttäytyminen, se suretti nyt syvästi Niilo herran ritarillista mieltä. Hän huomasi, että tämä oli määräillyt hänen tekojensa ja toimiensa suhteen, niinkuin olisi hän ollut pieni lapsi, joka ei vielä voi itse itseänsä hoitaa. Sillä hän se varmaankin oli, tämä ritari, joka oli estänyt kuninkaan sanatkin Penningebyhyn saapumasta.
Yhtä asiaa eivät kuitenkaan Niilo herra ja hänen miehensä olleet ottaneet huomioon ja se oli, että he välttämättä tarvitsivat levätä. Oli selvää, että monituntiset ponnistelut olivat tehneet miehet niin ruumiin kuin sielunkin puolesta peräti voimattomiksi, kokonaan kelvottomiksi enempiin ponnistuksiin, elleivät saaneet ensin ainakin muutaman tunnin lepoa. Ja samoin oli itse Niilonkin laita. Vankeus oli murtanut hänen voimansa niin, että paljas ratsastus sai hänet jo vapisemaan ja vain vaivoin lujan tahtonsa voimalla voi hän pitää itsensä ylhäällä satulassa.