Se oli, tämä kuningaskruunu, balladien taikakoristeen kaltainen — se kiihotti miehen kunnianhimoa, mutta saavutettuna ei se tuottanutkaan uneksittua, kultaista onnea, vain pelkkää huolta levon, tuskaa rauhan asemesta. Kun se kaukana kimalteli, hurmasi ja lumosi sen ihana loisto, mutta kun se joutui omaan päähän, ei sitä loistoa enää huomannutkaan, ainoastaan painon tunsi. Ja välikappaletta, jolla taikaus oli manattava ja kruunu tehtävä siksi, joka sen pitikin olla, nimittäin vallan ja korkeuden merkiksi, — sitä välikappaletta eivät kuninkaat löytäneet taikka eivät ymmärtäneet hakea sitä sieltä, missä se löydettävissä oli. He ikäänkuin menettivät jalansijansa ja siellä kaikkien muitten yläpuolella, siellä unhottivat he, että hekin olivat vain maallisia olennoita, yhtä puuttuvaisia kuin muutkin, ja että ihmisyyden yleinen, keskinäinen rakkauden laki koski heitäkin. Kansainsa harrastusten etupäässä olisi heidän pitänyt kulkea, pitää laki voimassa ja rauha säilyttää. — Ja lujan keskinäisen rakkauden olisi pitänyt vallita heidän ja heidän kansainsa välillä. — Mutta niin ei käynyt. He päinvastoin erottivat itsensä kansasta, asettivat itsensä niin korkealle siitä, että molempia yhdistävät sisäiset langat katkesivat. Siten joutuivat he ikäänkuin seisomaan kansainsa pyrintöjä vastaan — vihollisuuteen, kuin olisi pitänyt rakkauteen pyrkiä. Mutta niin lennättikin tuuli heidät pois kuin kuihtuneen kukan varrestaan, jonka koristukseksi se ei enää kelpaa.
Itse asiassa oli kuningaskruunu nyt enää paljas, tyhjä nimi vain. Kaarlo tuli taas kuninkaaksi — mutta mikä ero nyt tämän ja sen ajan välillä, kun hän itse voimakkaalla kädellään toisten riveistä kohotti itsensä tähän arvoon! Se oli toinen voima, joka valloitti kruunun itselleen ja antoi sen lahjana hänelle. Ruotsin kansa oli tämä lahjoittaja ja Ruotsin itsenäisyys ja vapaus oli sen korkein päämäärä.
Mutta arkkipiispan sauva? — Se kohosi tähän aikaan loistavana ja mahtavana yli Ruotsinmaan. Sen aika oli kuitenkin ohimenevä ilmiö vain, ilmottaen olollaan toisen ajan tuloa, ajan, jonka kuluessa isänmaamme kohtaloita kunnialla ja menestyksellä ohjasivat miehet, jotka eivät olleet kuninkaita, taikka niinkuin Geijer sanoo, olivat "kuninkaita ilman kuninkaan nimeä." Se on heidän voimansa, joka nyt arkkipiispan sauvan suojissa ja lopulta sen tieltään työntäen raivaa itsensä esiin. Ja keskellä tätä loppumattomien taistelujen synkkää taulua valaisee kirkas valo sitä tietä, jota he kulkevat. Se on ensimäinen merkki, joka viittaa parempiin aikoihin, toivon tähti, joka ihanana loistaa läpi yön myrskyjen.
Kun mahtavat herrat ne vimmassaan
Kylät ja vallatkin kaataa,
Saa talonpoika se tarmollaan
Ne taasen ylös raataa.
Viiteselitykset:
[1] Guardiaani.
[2] Yli menen siitä (Holavedenin yli) 1,000 lemmon nimessä.
[3] En koskaan enää mä Ruotsiin tuu! — Oli tullessa hepo ja uljas, Nyt mennessä vallan oon paljas!
[4] Tanskan linna.
[5] Tanskan suru.