Niilo Bonpoika Sture 2: Kuninkaankruunu

by C. Georg Starbäck

Kaarlo kuningas ja kavaltajat.

Suuresti oli Kaarlo Knuutinpoika muuttunut sen yön jälkeen, jona tuo lumottu koriste joutui hänen käsiinsä. Hän katseli maailmaa nyt kokonaan toisilla silmillä, kuin ennen. Hän tunsi rohkeuden ja voiman kasvavan rinnassaan. Ja kaikki kunnianhimonsa kaukaisimmatkin unelmat luuli hän nyt voivansa toteuttaa. Tämän hänen uskonsa sai vielä enemmän vahvistumaan joukko onnellisia tapahtumia. Ne toivat hänen rintaansa lujan luottamuksen onneen ja menestykseen, jonka siellä jo oli saanut juurtumaan tieto, että oli tuon loistavan koristeen omistaja.

Ensin saapui tieto Kristofer kuninkaan kuolemasta. Se oli sattunut juuri samaan aikaan kuin myrsky riuhtasi katon Viipurin linnan korkeimmasta tornista ilmaan ja toi hänen käteensä höyhenen, joka johti hänet koristeen löytöön. Vastustajat olivat tosin käyttäneet hänen poissaoloaan hyväkseen ja valinneet veljekset Niilo ja Pentti Juhonpojat (Oxenstjernat) valtionhoitajiksi. Samaten oli myös jälkimmäisen poika, kavala ja terävä-älyinen Jöns Pentinpoika, joka edellisinä vuosina jo oli nimitetty tuomiorovastiksi Upsalaan, nyt valittu arkkipiispaksi Niilo Ragvaldinpojan jälkeen. Niin luuli tämä puolue nyt vakuuttaneensa vallan itselleen. Mutta kun Kaarlo saapui Suomesta Tukholmaan, muuttui kaikki heti. Kaikki vastapuolueen puuhat ja suunnitelmat menivät myttyyn. Eikä sillä ollut lopulta enää muuta mahdollisuutta kuin puolustaa unionin jatkamista, odottaa siis kuninkaan vaalia Tanskassa, että Ruotsikin voisi sitten siihen yhtyä.

Mutta se juuri vahvisti Kaarlon asemaa samalla kuin se heikonsi vastapuolueen voimaa. Heitä aljettiin näet pitää Tanskan ystävinä heti kun selittivät kannattavansa unionia. Sillä unionilla ei nyt enää tarkoitettu kolmen valtakunnan yhdistymistä, vaan Ruotsin ja Norjan alistumista Tanskan alle, joka oli unionin sydänmaa. Mutta joka sitä tahtoi, tahtoi Ruotsin turmiota. Tanskalainen ja vihollinen olivat nyt samat. Sellaiseksi oli asiain tila vähitellen kehittynyt edellisten kuninkaiden aikana. Ja Kristian Oldenburgilainen, joka Kristoferin kuoleman jälkeen valittiin Tanskan kuninkaaksi, täydensi edeltäjäinsä alkaman työn. Tosin oli sitä myös jo kiihdyttänyt se mahtava virta, jonka Engelbrekt oli saattanut liikkeelle. Hän oli, tämä mies, eläissään ja vaikuttaessaan ja vielä enemmän kuolemansa jälkeen ruotsalaisen kansallishengen puhtain, elävin ilmaus. Mitä kansa tahtoi, rahvas tarkoitti, sitä samaa oli Engelbrekt tahtonut ja sen eteen toiminut — itsenäistä, ruotsalaista kuningaskuntaa. Nyt esiintyi Kaarlo tätä aatetta ajamaan ja veti heti koko Ruotsin puolelleen. Niinkuin ennen jo on mainittu, ei häntä näissä puuhissaan johtanut sama ylevä aate kuin Engelbrektiä. Kunnianhimo oli hänellä pääkiihottimena. Mutta se oli kuitenkin Ruotsin asia, jonka ajajana hän esiintyi ja jonka puolustajaksi hän toimiensa kautta joutui.

Uusi arkkipiispa tuli katkeruutta täyteen nähdessään, miten kaikki, mitä hän ja heimolaisensa olivat rakentaneet, kokoon luhistui. Vimmoissaan ja kiukkua kuohuen jätti hän Tukholman ja ratsasti hiljan valmistuneeseen linnaansa Almarestäkeen. Tämä tapahtui keskiviikkona. Mutta tuorstaina 20 päivä kesäkuuta vuonna 1448 kokoonnuttiin kuninkaanvaalia varten Pyhän Gertrudin veljeyden saliin. Juhlallisen rukouksen ja laulun jälkeen toimitettiin vaali ja Kaarlo Knuutinpoika sai seitsemästäkymmenestä yhdestä kuusikymmentä kolme ääntä. Valtava riemuhuuto vieri yli salin. Sitä toistelivat tuhannet ulkonaolevat, jotka kärsivällisinä olivat siellä odottaneet vaalin tulosta. Ja mahtavana vieri se riemuhuuto sitten yli koko Ruotsinmaan. Se oli onnen helmasta kasvanut kukkanen, ja sen tuoksu sai Kaarlon yhtä autuaaksi, kuin talonpojan ne runsaat sadot, jotka hän luuli kuninkaan onnen hänellekin tuottaneen.

Heti näitten tapausten jälkeen tehtiin sitten retki Gotlantiin, jossa onni niin hellänä hymyili Kaarlolle. Koko maa ja itse Visbyn kaupunkikin joutui hänen käsiinsä. Eerikki kuningas suljettiin kaupungin toisessa päässä sijaitsevaan linnaansa Visborgiin. Ja lopulta täytyi hänen suostua pakkosopimukseen ja jättää saari, jonka sijaan hänelle luvattiin Ölanti ja Borgholm. Tosin jätti Eerikki kuningas siitä huolimatta Visborgin tanskalaisille. Mutta vielä piti Kaarlon käskynhaltia saarta ja kaupunkia hallussaan, kun Norjasta saapui tieto, että myöskin sen valtakunnan rahvas tahtoi Kaarloa kuninkaakseen.

Eipä siis ihme, jos Kaarlo kuningas alkoi luottaa onnensa muuttumattomuuteen, kun se onni kerran näin luopumatta hänen kaikkia yrityksiään suosi. Mutta sellainen menestys saattaa ihmisen tavallisesti ylimieliseksi, estää hänet vaaroja näkemästä. Ja niin kävi Kaarlonkin. Hän unhotti vanhat vastustajansa. Ne himmenivät, katosivat hänen silmistään, mitä enemmän taivas hänen päänsä päällä kirkastui. Ja tavatessaan taas heidät, kohteli hän heitä niinkuin omia ystäviään. Niin olivat Oxenstjernat saavuttaneet hänen luottamuksensa, samaten Maunu Gren. Tosin voi sellaisellekin menettelylle ajatella tarkoituksensa, voittaa ystävällisyydellä vihamiehet puolelleen, liittää heidät itseensä. Mutta Kaarlo harhaantui menettelyssään liian kauas. Hänen hyvyytensä muuttui höllyydeksi. Hän antoi heidän käsiinsä vallan, joka päinvastoin että olisi tyydyttänyt heitä, kiihotti vain heidän vallanhimoaan, puhumattakaan nyt arkkipiispa Juho Pentinpojasta, joka ei koskaan voinut unhottaa, että Kaarlo omisti sen, joka olisi pitänyt oikeastaan kuulua hänelle tai jollekin hänen heimolaisistaan — nimittäin korkeimman vallan Ruotsissa.

Tällä onnen ja vallan päiväpaisteella kokoutui myös muitakin vallanhimoisia onnenonkijoita Kaarlon ympärille. Niiden joukossa oli myös Jost von Bardenvleth ja sulavalla kielellään, liehakoivalla käytöksellään sai tämä mies ennen pitkää Kaarlo kuninkaan kokonaan valtaansa. Vanhat ystävät varoittivat kuningasta. Kuninkaan serkku, Tord Kaarlonpoika, kertoi hänelle muukalaisen esiintymisestä merellä silloin kun Niilo Bonpoika ja hän, Tord itse, olivat Turusta päin rosvolaivaa takaa ajamassa. Mutta avomielisesti tunnusti ritari rakkautensa Iliana neitiin ja vakuutti, että kaikki, mitä oli tehnyt, oli johtunut vain siitä. Nähdessään, että Niilo yhdessä merisissien kanssa oli neitoja takaisin vaatimassa, ei hän ollut voinut uskoa muuta, kuin että tämä oli yhtynyt Hurjaan Haukkaan. Ja se oli saanut ritarin unhottamaan kaikki. Kuninkaasta tuntui tämä selitys aivan luonnolliselta ja siksi hymyilikin hän vain hyväntahtoisesti kuullessaan, millä tavalla ritari oli pelastunut.

Se olikin tapahtunut somalla tavalla. Ritari oli hyvä tuttu laivurin ja hänen lähimmän miehensä kanssa. Toisten sitä huomaamatta oli hän kuiskannut jälkimäiselle, että veisi hänet kannen alle. Laivurin piti sillä aikaa heittää kannella oleva suuri kivi veteen ja huutaa, että ritari oli pudonnut mereen. Kaikki oli käynytkin odottamattoman hyvin. Kun laiva sitten oli vapautunut kutsumattomista vieraistaan, oli ritari taas noussut kannelle ja hyvällä myötätuulella purjehtinut Grislehamniin. Hän myönsi kyllä, että olisi ollut kunniallisempaa uhrata ennemmin henki kuin pakoon lähteä. Mutta hän oli ajatellut vain kuningastaan, joka luotti häneen ja jonka palvelusta hän piti kunniaakin kalliimpana. Häväistys oli sitä paitsi kohdannut vain häntä alhaisen asepalvelijan puolelta, joten se menetti kärkensä. — Tämän kaiken tunnusti ritari, mutta pyysi samalla kuningasta muistamaan, miten helposti rakkaus voi miehen mielen sokaista. Avomielistä oli ritarin puhe, luottamusta täynnä. Niin kauniisti osasi hän asian herkkäuskoiselle kuninkaalle kuvailla, että voitti kokonaan hänen sydämensä, samalla kuin Niilo Bonpojan kuva himmeni ja katosi sieltä. Kun Tord vielä kerran teki kokeen varoittaakseen kuningasta muukalaisen suhteen ja kertoi hänelle, mitä Niilo Bonpojalta oli kuullut, kysyi tämä hiukan närkästyneenä:

"Olitko mukana, serkku, vanhan Krister herran luona tai kauppalaivalla?"