"Niin mistä…?" kertoi sureva, "en koskaan ole mitään nimeä maininnut, en yhden enkä toisen. Mutta yksi löytyy, joka tietää, ja hän tuomitsee… Kuitenkin olen halukas näkemään, voiko arkkipiispa Jöns Pentinpoika aina liukua myötämäkiä, niin mahtava kuin onkin… Olin Upsalan tuomiokirkossa, kun hän vihittiin virkaansa, päivää jälkeen kuningas Kaarlon kruunajaisten … kruunaus oli lauantaina ja arkkipiispa vihittiin sunnuntaina, se oli kai kesäkuun 31 päivänä viime vuonna … ah! ei se ollut vanha, autuas herrani, ei arkkipiispa Niilokaan, hän, joka kuoli surusta kuullessaan Kristoferin kuoleman; ei, ei … heissä molemmissa ilmeni sydämen hyvyys vakavan totisuuden takaa, mutta Jöns arkkipiispalla … sen sanon, hänellä ei ole sydäntä."
"Hm!" mutisi toinen.
"Vaarallisempi ei voinut käärmeen silmä olla, kun hän sen ensimäiseen ihmiseen suuntasi ja, Jumala sen minulle anteeksi antakoon, mutta senjälkeen, kun näin arkkipiispan kuninkaan hovissa, näin hänen puhelevan kauniin Kaarina rouvan, armollisen kuningattaremme kanssa, ja hymyilevän vanhalle viholliselleen kuningas Kaarlolle, niin senjälkeen tuli aina mieleeni käärme paratiisin yrttitarhassa ja muistin aina samalla herravainajani sanat hänen kuolinhetkellään: Juudas, Juudas, miksi suunantamisella petät? Ja kun kuulen puhuttavan, kuinka kaikki nyt menee menoansa kuninkaan hovissa, kuinka kaikki siellä nyt on uutta ja kuinka ainoastaan harvat hänen vanhoista, kokeneista miehistään ovat enää jälellä hänen ympärillään … olen kuullut linnanväeltä, että hänkin, joka oli muinoin kuninkaalle niin rakas, häntä kutsuttiin viheriäksi ritariksi, että hänkin on kadonnut … kun kuulen kaiken tämän, niin tulee mieleeni vanha satu paratiisin liljasta, joka muuttui tulipunaiseksi, kun käärme valeli siihen myrkkyään, ja käärme, käärme … se on hän, jonka nimeä en tahdo mainita!"
Pitkä munkki nyökäytti taas vain päätänsä pienen puheelle ja tämä, joka nyt oli vähitellen vapautunut surustaan, alkoi taas ladella toiselle tietojaan kuninkaasta ja kuningattaresta ja huomattavimmista henkilöistä heidän hovissaan, kuin myöskin niistä, joita kansa piti kuninkaan vihollisina.
Mutta nyt ei toinen munkki enää pysynytkään yhtä tarkkaavana kuulijana kuin ennen, tai hän kuuli kyllä, mutta hänen silmänsä seurasivat ihmisjoukkuetta, joka juuri tuli ulos kaupungin portista ja hiljalleen ratsasti Munkbrota kohti, vähän vasempaan luostarisillasta, jolla munkit seisoivat. Ylhäinen nainen siinä tuli ratsastaen loistavan seurueen kanssa. Hänen oikealla puolellaan ratsasti ritari, jonka kanssa hän tarinoi, vasemmalla taas nuori, noin kahdenkymmenenvuotias tyttö. Myös tukholmalaismunkin katse kääntyi lopulta näihin, jotka näyttivät hänen vieraan toverinsa huomion kokonaan vetävän puoleensa.
"Siinä ratsastaa Briita Olavintytär!" selitti edellinen, "herra
Erengislen rouva Hammarstadista."
Pitkä munkki näytti katseellaan tahtovan tunkea jalon rouvan kasvonpiirteitten läpi. Oli siis onni hänelle, että päähine oli niin hyvin pään ympärille vedettynä, ettei hän liiaksi paljastanut itsessään ilmenevää, luostariveljelle hyvinkin sopimatonta taipumusta tämän maailman suuruuteen ja loistoon. Siitä kaikesta voitiin kyllä puhella, vaihtaa ajatuksia ja arvostella sitä, mutta sopimatonta oli sille sellaista huomaavaisuutta osottaa, kuin pitkän munkin katse nyt ilmaisi.
Pieni tukholmalaismunkki, joka näki häivähdyksen sitä tulta, joka liekehti suurissa silmissä vieraan päähineen alla, mutta ei käsittänyt sen merkitystä, hymyili sävyisästi ja antoi kernaasti toiselle ne tiedot, mitä tämä halusi.
"Ylhäinen neito vasemmalla", sanoi hän, "hän, joka niin kauniisti ritarille hymyilee, on Iliana Åkentytär, Briita rouvan orpana… Hän on oleskellut jo muutamia vuosia Ruotsissa ja seuraa nyt kai heimolaistaan Hammarstadiin."
Mutta Iliana neiti hymyili ja nosti, munkin tätä juuri sanoessa, sormensa uhkaavasti ritaria kohti, ja samassa nojautui hän eteenpäin ikäänkuin olisi oikein vakavasti tahtonut tätä varottaa tai muistuttaa jostain.