"Ja sinä et siis pelkää ihmisten tuomiota?" kysyi Niilo sulkien neitosen lujemmin syliinsä.
"En, en", kuiskasi neitonen ja katsoi niin lämpimästi ja varmasti ritaria silmiin. "Mitäpä välittää rannan kukka siitä liasta, jota aallot hänen vierelleen ajavat. Hän kasvaa vapaana, varmana ja katselee kuvaansa kuvastimessaan. Sellaisena on hän vain onnellinen. Ja hyvä Jumala puhdistaa aaltojen ajaman lian lemmitystään."
"Voi, sinä et tunne vielä maailmaa ja ihmisiä, suloinen lemmittyni!"
"Mutta minä tunnen Jumalan ja pyhän neitsyen!"
Neitosen puheessa ilmeni sellainen luja usko, syvä vakuutus ja sillä oli sellainen tenbova vaikutus, että Niilokin tunsi rintansa kuohuvan taas iloa ja rohkeutta ja hän siunasi itsekseen hetkeä, joka oli tämän sanomattoman autuuden mukanaan tuonut.
Silloin ilmestyi varjo lehtoon. Kaksi voimakasta kättä sulki rakastavat keskeensä ja reipas ääni lausui:
"Tämä se on minun mieleeni ja tätä olen jo kauan odottanut ja halunnut."
Se oli Tord Kaarlonpoika, joka oli lähtenyt Niiloa etsimään. Hän oli kuninkaansa ja lankonsa puheesta, jota kuningattaren toinnuttua vielä oli jatkettu, kuullut miten auttamattomasti kuningas oli hänen, Niilon, kanssa välinsä rikkonut. Niin tämä, kuin nyt kohtaus lehdossakin sai hänen mielensä kuohumaan ja herätti hänessä liikutuksen, jota hän vain vaivoin voi salata.
Briita neiti tarttui lämmöllä veljensä käteen ja Niilo laski myös kätensä hänen olkapäälleen samalla kun toinen yhä oli vielä kietoutuneena rakastetun vyötäisten ympärille. Mutta Tord ei antanut kummallekaan aikaa selittelemisiin.
"Tiedän, mitä tahdotte sanoa, mutta se on tarpeetonta", lausui hän. "Tunnen sinut, Niilo, tunnen ehkä paremminkin, kuin sisareni tunteekaan. Ja vaikka ei minulla olekaan mitään mahtia ja vaikutusta, vaikka olen varma, että kuninkaallinen sukulaiseni kieltää yhdistyksenne, kun sen kerran tietää saa, niin sanon kuitenkin: rohkeutta, Niilo. Luota onneen yhtä varmaan kuin voit luottaa minuun ja Briitaankin."