Saman päivän iltana saavuttiin jo Helsingborgin edustalle. Jääkenttä kahlehti salmen ja riemusta täyttyi kuninkaan rinta suunnatessaan katseensa tuolle mahtavalle sillalle, joka oli vievä hänet Seelantiin. Heti käski hän, että jään kestävyyttä oli tutkittava. Samassa kutsutti hän myös Helsingborgin linnanhaltian luokseen ja vaati häntä heti linnasta luopumaan. Tämä kieltäytyi ja seuraus oli, että kaupunki vallattiin ja poltettiin perustuksia myöten.
Jääntutkijat tulivat ja toivat sen tiedon tullessaan, että raivoisa etelämyrsky oli särkenyt jääkentän hiluiksi. Mitä silmä näki, oli siis vain ajojäätä. Kaarlo seisoi siinä rannalla katsellen salmea ja jäätä, joka näytti yhä lujemmin kokoon puristautuvan. Mutta rosoisesta pinnasta huomasi kuitenkin, että se oli ainoastaan paljasta ajojäätä ja huokaus tunki silloin hänen rinnastaan esiin. Vaan sitten hän taas yhtäkkiä havahtui, heittäytyi hevosensa selkään ja huusi ritareilleen:
"Nyt me ratsastamme Landoraan!"
Ja niin lähdettiin taas liikkeelle.
Landora eli Landskrona, niinkuin kaupunkia nykyään nimitetään, oli siihen aikaan vielä aivan nuori kaupunki. Sen oli näet kuningas Eerikki Pommerilainen perustanut. Mutta siitä huolimatta kävi kansassa jo sellainen taru, että jokainen Tanskan kuningas, joka siellä maihin nousi, menetti senjälkeen henkensä vuoden kuluttua. Helsingborgin kohtalosta peljästyneinä kiiruhtivat Landskronan asukkaat heti tunnustamaan Kaarlon kuninkaakseen. Kuningas viipyi siellä kaksi vuorokautta ja lähetti sinä aikana herroille, papistolle ja rahvaan miehille kutsun, että saapuisivat hänen luokseen uskollisuutta vannomaan.
Skånen kaupungeista oli nyt enää jälellä tällä rannalla vain Malmö ja Lund. Hän päätti nyt suunnata matkansa viimemainittuun, koska se oli lähimpänä ja koska toivoi siellä saavansa arkkipiispan puolelleen. Se olisi ollutkin hänelle tärkeä ja suuri voitto. Siellä epäilemättä olisi tuo arvossapidetty mies vetänyt kansankin mukanaan. Mitään yksimielisyyttä ei ollut maan suurellisten ja mahtavain kesken ja kuningas Kristianilta ei voinut apua odottaakaan, niin kauan kuin ajojäät salmen sulkivat. Yksityiset herrasmiehet kokosivat kyllä väkeä ympärilleen, mutta eivät voineet vähillä voimillaan mitään aikaansaada ruotsalaisten ylivoimaa ja yksimielisyyttä vastaan.
Tuve arkkipiispa istui suuressa salissa Lundagårdissaan, niinkuin piispankartanoa kutsuttiin, puhellen tuomiorovastinsa, herra Pietari Akselinpojan (Tottin) kanssa, joka myöskin oli Akseli ritarin poikia. Molemmat herrat päivittelivät siinä pahoja aikoja ja sitä ahdinkotilaa, johon maa nyt sodan kautta oli joutunut. Se koski yhtä paljon heitä kuin kansaakin, puhelivat he. Silloin saapui Kaarlo kuninkaan lähetti tuoden kirjeen, jossa esitettiin vaatimus alistumiseen ja uudistettiin pyyntö saada keskustelu arkkipiispan kanssa aikaan.
"Mitä on tehtävä?" kysyi arkkipiispa tuomiorovastiltaan laskien kätensä kutsumuskirjeen päälle ja katsellen huolestuneen näköisenä puhuteltua.
"Taipua myrskyn mukaan ja odottaa aikaa, se on ainoa neuvo, jonka tiedän", sanoi tuomiorovasti.
"Mutta minun laitani on sama, kuin isänne, jalon Akselin. En voi taipua, jos sillä tarkoitetaan, että pitää ajatella toista, kuin puhua … en Jumal'auttakoon", sanoi hän ja asettaen yhteenliitetyt kätensä pöydän syrjälle lisäsi: "jospa eivät olosuhteet olisikaan sellaiset kuin ovat minun ja veljenne, Iivari herran välillä, niin kyllä meillä vielä neuvoja olisi…"