"Jumala paratkoon, Niilo-herra!" huudahti Hollinger pannen molemmat kätensä silmäinsä eteen ja nyyhkyttäen äänekkäästi. Häntä liikutti niin, mitä hänen nyt piti kertoa.
"Sepä oli kummaa, Hollinger… miten se on mahdollista?"
"Olen varma, että se sinetti, joka Kaarlo-kuninkaan täytyi tänään tunnustaa omakseen, oli väärennetty!" änkytti Hollinger.
"Ja se oli isäsi tekemä?"
"Niin, herra… En voi muuta uskoa!"
Miehen suru oli niin suuri, ettei Niilolla ollut sydäntä lausua edes kummastustaan. Hän oli vaiti, ja vasta kun Hollinger oli jonkunverran tyyntynyt, lisäsi hän:
"Saatte kuitenkin olla varma siitä, että isäni todella luuli silloin tekevänsä kuninkaalle työtä… Niin, se oli tilattu kuningasta varten; tilauksen oli tehnyt herra Jost von Bardenvleth, että isäni oli hyvässä uskossa tekevänsä rehellistä ja kunniallista työtä. Tosin hän hiukan ihmetteli, että tämäkin ritari tahtoi lahjoittaa kuninkaalle sinetin, kuten Erengisle-herrakin muka oli aikonut Tapani Ulfinpojalle lahjoittaa… mutta isäni sanoi voivansa joskus kysäistä kuninkaalta itseltään, miten sinetin laita oli, joten kuningas ja hän voisivat ottaa asian selville, jos se petosta olisi."
"Entä viheriä ritari… eikö isäsi saanut tilaisuutta häntä puhutella?"
"Viheriä ritari ei ollut silloin saatavilla, herra Niilo… Se tapahtui silloin, kun Tord-herra oli Länsigöötanmaassa valtaamassa Axevallaa ja pistämässä Ture-herran Varnhemiin; ja nyt voinkin ymmärtää, mikä silloin jäi minulle arvoitukseksi… viheriä ritari seurasi silloin teitä. Hän oli varmaan sama munkki, joka tuli yöllä Varnhemista pelastamaan arvoisaa neitoa, josta sittemmin tuli Tord-herran rouva…"
"Niin, niin, olet oikeassa", virkkoi Niilo huoahtaen, "muistot viheriästä ritarista ovat todellakin kuin kukat siroteltuina menneiden tapahtumain joukkoon!"