Eerik-herra vaipui ajatuksiinsa.
"Tiedän kyllä", sanoi hän sitten kuin itsekseen, "ettei arkkipiispa ole minun eikä sukulaiseni ystävä…"
"Ja nyt vähemmin kuin milloinkaan, herra Eerik", lausui Olli, "niin. eipä ole kaukana, ettei hän pidä teitä vaarallisimpana vihollisenaan. Varmaa on ainakin, että hänellä on selkoa yhdestä ja toisesta aikeestanne, sen näin selvästi mustan, yskivän Helmich-kaniikin puheista, joka on kuten tietty aina ollut arkkipiispan oikeana kätenä…"
"Mitä siis kuulit?"
"Sen, että te tavottelette Ruotsissa valtaa… Ensin pyritte valtionhoitajaksi, ja sitten… kun on kerran päässyt valtaistuimen portaille asti, ei ole enää vaikeata ottaa kuninkaankruunua, joka sen päällä riippuu, ja panna sitä päähänsä… Sen on eräs Ruotsin herroista tehnyt kerran ennen teitä. Kun veljenne sitten olisi niin läheisessä sukulaisuudessa tämän kanssa, olisi tarkoituksenne — niin he arvelevat — asettaa Kaarlo-kuningas valtaistuimelleen takaisin ja tulla sitten hänen seuraajakseen tai antaa Iivari-herran tulla hänen seuraajakseen, miten teitä vaan miellyttäisi."
"Hm! Noilla miehillä on terävä silmä!"
Eerik-herra pani kätensä selän taakse ja käveli pariin kertaan lattian yli.
"Nyt ymmärrätte", jatkoi Olli, "että kun huhu ehtii levitä siitä, että veljenne on saavuttanut kuninkaantyttären käden, on arkkipiispa joka hetki teitä vaanimassa… Äitelä kaniikki antoi minun vielä ymmärtää, että arkkipiispalla on vielä muutakin mielessä, ja vaikkei hän tahtonut sitä sanoa, niin olen sen kuitenkin saanut tietää Kettil-piispan mieheltä, joka on reipas nuorukainen, hänet ottakaa palvelukseenne… Hän kertoi, mitä se on…"
"No, mitä?"
"Jakaa Ruotsin valtakunta sen mahtavimpain herrain kesken!"