Arkkipiispa, tuo kylmä, tunnoton mies, oli kuin salaman iskemä ritarin sanain johdosta. Hänen kasvojensa väri vaihtui pari kertaa, ja hänen silmänsä tuijottivat synkästi ja kamalasti rypistyneiden kulmakarvain alta.
"Tuollaista röyhkeyttä ei ole vielä kuultu!" sanoi hän. "Käsken teitä, herra Eerik Akselinpoika, ja puhun Ruotsin valtakunnan haltijan vallalla, ottakaa kiinni tuo petturi… tässä ei tarvita todistuksia eikä oikeudenkäyntiä, hän on langettanut oman tuomionsa."
Kaikkein silmät kääntyivät Eerik-herraan, joka näytti noudattavan arkkipiispan omaa tapaa, sillä hän antoi heidän hetkisen odottaa, ennenkuin vastasi siihen väkivallantekoon, jota arkkipiispa-valtionhoitaja vaati. Ritarin katse oli puolittain moittiva, puolittain varoittava. Mutta Jöns Pentinpoika ei osannut kylmäverisyydestään ja suuresta maltillisuudestaan huolimatta tulkita tätä äänetöntä puhetta. Hän tunsi tai ainakin oli tuntevinaan suurta ylenkatsetta verraten vähäpätöistä Penningebyn ritaria kohtaan. Ja nyt kun tämän esiintyminen oli niin verrattoman miehekästä ja voimakasta, sai se hänen horjahtamaan tasapainostaan ehkä ainoan kerran elämässään. Senvuoksi paloivat hänen silmänsä niin — melkeinpä hurjasti, senvuoksi tulivat sekä hänen kasvonsa että liikkeensä uhkaaviksi.
Hän mittaili Eerik-herraa itseäänkin kiireestä kantapäähän, ja hänen ylpeän suunsa vihainen piirre näkyi kysyvän, aikoiko tämä todella hetkeäkään epäröidä vangitakseen niin ilmeisen petturin.
"Sallikaa minun kysyä teiltä, arkkipiispa Jöns Pentinpoika", sanoi Eerik-herra vihdoin tukahutetulla äänellä, ettei muka muut kuin puhuteltu sitä kuulisi, "sallikaa kysyäni teiltä: ettekö ole antanut Niilo-herralle turvan ja rauhan lupausta? — Toisekseen ajatelkaa sitäkin, että jos todella teette tästä sanastanne totta, niin katsovat kaikki, ei ainoastaan tässä läsnäolijat, vaan jokainen rehellinen mies valtakunnassa ja muualla ihmetyksellä teidän valtaanne, joka on niin heikko, että teidän täytyy rikkoa suostutun kohtauksen pyhyyden raivataksenne epämieluisia henkilöitä tieltänne…"
Vihan salama lennähti arkkipiispan silmistä, ja hänen huulensa puristuivat kiivaasti yhteen. Jokainen odotti kohtausta, jollaista ei oltu ennen eikä jälkeen nähty. Mutta arkkipiispassa kuohuvain tunteiden hurjuus vaikutti jo sen, että hänen ajatuksensa johtuivat oikeaan suuntaan. Hänen kasvojensa jännittyneet lihakset asettuivat vähitellen, hänen silmiensä palo himmentyi, ja pureva, katkera, ivaava hymy jäi vaan jälelle ilmaisten, kuinka raivokas myrsky oli hänen sisässään riehunut eikä vieläkään ollut asettunut hänen sydämensä syvyyksissä.
Murhaavalla ylenkatseella lausui hän kääntyen Niilo Sturen puoleen:
"Sen turvan ja rauhan, jonka olen teille luvannut, saatte pitää, mutta kun ensi kerran tapaamme, niin tietäkää, että se on viimeinen hetkenne!"
"Asiani on ylevä ja oikea", vastasi Niilo katsoen vihastunutta pappia vapaasti kasvoihin, "ehkäpä on paljonkin muuttunut toiseksi ensi kertaa tavatessamme, ja ehkä tekin olette silloin tullut toiselle mielelle."
"Minä vastaan teoistani, olkaa te missä tahdotte, herra Niilo!" keskeytti julmistunut arkkipiispa hänet, kääntäen ritarille selkänsä ja astuen nopeasti sakaristosta pois.