Herra Eerik nyökkäsi miettiväisenä päätään merkiksi, että hän myönsi
Ollin sanat tosiksi.
"Kohta saanemme nähdä", sanoi hän senjälkeen, "miksi asiat koituvat. Minä odottelen sanaa veljeltäni, Iivari-herralta… kun se tulee, silloin on aika tehdä varmempi päätös. Mutta, niinkuin sanot: rahvas täytyy saada puolelleen. Se on minunkin ajatukseni… ja sentähden mene sinä maaseuduille, ota muutamia kunnollisia miehiä mukaasi ja kuuntele ja puhele parhaasi mukaan."
Samalla kun tämä keskustelu oli Eerik-herran luona, istuivat Helena-rouva ja Ingeborg-neiti naisten tuvassa piikojen kanssa. Keskustelu ei kuitenkaan tahtonut päästä alkuun. Helena-rouva huomasi selvästi, että hänen sukulaiseltaan puuttui jotakin sellaista, jota ei niinkään ilman muuta voinut ilmoittaa. Ja sentähden antoi hän neidon olla rauhassa tarpeettomilta kysymyksiltä, mutta puheli itse kaikesta, mitä oli tapahtunut senjälkeen, kun he viimeksi olivat yhdessä olleet.
Mutta illalla, kun hän hyvää yötä toivottaen suuteli tuota äänetöntä neitoa, sanoi hän:
"Sinulla on sydänsuru, Ingeborg!"
Ja hän näytti niin lempeältä ja hyvältä, kun hän samalla tarttuen
Ingeborgin molempiin käsiin lisäsi:
"Minä olen jo vanha, mutta sydämeni on nuori… usko surusi minulle!"
Jää Ingeborgin sydämessä suli tuommoisesta lämmöstä. Hän nojasi päänsä tuon jalon rouvan olkapäille ja puhkesi valtavaan itkuun. Ja Helena rouva sulki hänet sydämellisesti syliinsä ja silitti hänen kaunista, kiharaista päätänsä.
Hän ei kuitenkaan kysellyt mitään enempää, vaan suuteli neitoa lempeästi otsalle, kun tämä oli tointunut itkustaan, ja niin erosivat he sinä iltana. Eikä seuraavana päivänäkään lempeä Helena-rouva kysellyt sukulaiseltaan, mikä hänen surunsa sai aikaan, ja samalla tavalla kului pitkä aika, niin ett'ei heidän kesken puheltu mistään muusta, kuin jokapäiväisistä ja vähäpätöisistä asioista. Tämä ja varmuus, joka yhä enemmän sai aikaa kypsyä Ingeborgissa, että nimittäin Helena-rouva ainakin oli hänen täysin luotettava ystävänsä, vaikutti häneen hyvin rauhoittavaisesti. Ja lopulta alkoikin hän itse ikävöidä keskustelua sydämensä asioista.
Tämä ikävöiminen lisääntyi sitä enemmän, kun hän oli erotettu kaikista ilmoituksista, mitä maassa tapahtui. Niilo Sturesta ja Briita-rouvasta ei hän tietänyt mitään, eikä kukaan muukaan. Herra Eerik oli ainoa, joka tiesi kuinka tuo yöllinen taistelu oli päättynyt, mutta hän ei kertonut sitä kellekään. Sitäpaitsi oli hänen aikansa linnassa oleskellessaan niin täperällä, ettei hän kohdatessaan Helena-rouvan ja sisarentyttärensä, tahtonut puhella mistään muusta, kuin kaikkein vähäpätöisimmistä asioista, kartanoittensa hoidosta, yhdestä ja toisesta sukua koskevasta asiasta, ja muusta sellaisesta. Rouva Helena oli sitä paitsi luonteeltaan niin hiljainen ja hyvänsävyinen, ettei hänelle koskaan juohtunut mieleen kysellä noista suurista ja tärkeistä ulkomaailman tapahtumista.