"Niin kauvan kuin tarvitsen!" vastasi valtionhoitaja, mutta lisäsi lempeämmällä äänellä: "Miksi sitä kysyt, Ingeborg?"
"Siksi, että ikävöitsen pois täältä…"
Ritari katsoi kummastuneena tuota rohkeata tyttöä;, mutta ei vastannut hänelle mitään. Ingeborg oli kuitenkin huomaavinaan melkein surumielisen hymyilyn hänen huulillaan. Hän kääntyi äkkiä ympäri ja meni ulos, ja hetken perästä julisti torvien toitotus, että hän ratsasti ulos Tukholman linnasta.
Ingeborg oli epätoivossa, mutta se ei auttanut. Hän vuodatti katkeria kyyneliä, mutta kaikki oli synkkää hänen ympärillään, kaikki oli sellaista kuin olisi hän ollut elävältä hautaan muurattuna.
Silloin kuuli hän askeleita takanaan, ja kun hän katsahti taakseen, huomasi hän Helena-rouvan lempeine kasvoineen ojentavan käsiänsä hänelle.
"Miksi ikävöit pois täältä, Ingeborg?" kysyi hän.
Ingeborg ei voinut vastata tuohon mitään, vaan Helena-rouva tarttui hänen käteensä ja sanoi:
"Tule tänne luokseni, lapseni, puhelkaamme yhdessä… Arveletko sinä minun olevan tietämätön siitä, mikä nuorta mieltäsi niin raskaasti painaa, Ingeborg?"
Neidon silmät katselivat kysyvästi ja tutkivasti puhujaa, joka näytti niin herttaisen hyvältä ja hyväätarkoittavaiselta.
"Katsoppas", jatkoi hän, "mitä sydän innokkaimmin haluaa, sitä joskus ei ihminen saavuta, mutta sellaista tulee hänen nöyrällä mielellä kärsiä."