Hollinger lausui tämän semmoisella äänellä, kuin hän olisi luullut valmistavansa neidolle erinomaisen ilon kertomuksellaan. Jos hän olisi nähnyt hänet seisomassa melkein tajutonna otsa kylmää rautaovea vasten, olisi hän tahtonut antaa henkensä, jos olisi voinut ottaa sanansa takaisin.
Mutta Akseli Pietarinpojan veri virtasi myöskin Ingeborgin suonissa, ja hän kohosi pian voittaen tuskansa, heitti taaksepäin kaunista päätänsä ja asetti alasvaluvat kiharansa paikoilleen. Hän oli kuolonkalpea, mutta silmissä loisti sellainen voima ja päättäväisyys, jota oli melkein kamala katsoa, samalla kun se teki hänet kahta vertaa ihanammaksi.
Saattaakseen harhaan miehet, jotka mahdollisesti olivat kuulleet jonkun valtaavasti puserretun huokauksen tai paljaastaan hänen äänettömyydestään voisivat vetää tarpeettomia johtopäätöksiä, ja sitten lausua ne ilmi kenties sille, jonka kaikkein vähimmin pitäisi saada aavistustakaan siitä, sanoi hän, koettaen ilmaista äänellään suurinta mahdollista välinpitämättömyyttä ritaria kohtaan, josta miehet niin paljon olivat hänelle puhelleet:
"Miksi olette täällä vankeina Tukholman linnassa… onko sota julistettu myöskin Niilo-herran ja setäni välille?"
"Nyt kysytte te enemmän, kuin voin teille vastata, neiti Ingeborg", vastasi Hollinger, "olimme viidenkymmenen muun Niilo Sturen miehen kanssa Östanbron luona, kun herra Iivari Gren ja herra Eerik Kaarlonpoika tulivat Tukholmasta päin mahtavan sotajoukon kanssa ja hyökkäsivät päällemme semmoisella ylivoimalla, että kaikki vastustus oli turhaa. Muutamia kaatui, toiset joutuivat vangeiksi, ja pienimmän määrän onnistui paeta… Vangeiksi joutuneiden joukossa olimme minä ja Faste, ja meidät piti kulettaa tänne leiriin Tukholman edustalla. Se määrättiin, kun herra Eerik Niilonpoika saapui. Hänet oli voittanut Iivari Akselinpoika Julitan kentällä ja tuli nyt ritarien luo Östanbrohon pienen joukon kanssa, jonka oli keräillyt kokoon tiellä. He saivat samalla tietää, että Niilo-herra oli tulossa Taalainmaasta, ja vetäytyivät sentähden pohjoiseen kohdatakseen hänet… Tämän sain tietää miehiltä, jotka seurasivat meitä Tukholmaan…"
"Mutta nuo herrat ovat, minun tietääkseni, myöskin setäni vihollisia", väitti Ingeborg vastaan, "sinun sanasi eivät sentähden sano minulle, kuinka te olette tänne joutuneet!"
"Kuinka tänne olemme tulleet, on helposti sanottu", selitti Hollinger, "parvi Eerik Akselinpojan miehiä kohtasi meidät tiellä ja hyökkäsi päälle sekä onnistui vapauttaa, niinkuin luulin, osan vangeista ja niiden joukossa minut ja Fasten… Mutta miksi täällä istumme vankeina, se on minulle vielä aivan arvoitus… Voi olla, niinkuin te sanotte, että nyt on sota myöskin Niilo-herran ja teidän setänne, Eerik-herran välillä… Kuitenkin on minulla se toivo, että, olipa sen kanssa kuinka tahansa, minulla on voima vapauttaa meidät molemmat, jos vaan pääsen Eerik-herran puheille."
"Sepä kuuluu suurelta, Hollinger… mutta minä teen minkä voin, että pian täyttyisi halusi tulla valtionhoitajan puheille, ja jos se ei sinulle onnistu, niin voihan tapahtua, että minä lopuksi keksin keinon teidän vapauttamiseenne…"
Hollinger kiitti häntä hänen hyvästä tahdostaan ja Ingeborg poistui. Olikin paras aika, sillä tuskin oli hän kerennyt nousta puoleksi ensimmäisiä kiertoportaita, kun kuuli lähestyviä askeleita. Ne olivat kuitenkin vielä niin kaukana, että hän voi lopettaa ne portaat ja kiitää ylös ensimmäisiä astuimia seuraavista portaista, ennenkuin tuo lähestyvä oli ehtinyt molempain portaitten väliseen holviin.
Ingeborg peitti lyhtynsä viitallaan ja seisoi aivan hiljaa. Ohikulkija oli vanginvartija, joka ei näyttänyt aavistavan, että joku täällä kulkisi luvattomilla teillä, vaan katosi pian lyhtyineen alasvieville portaille.