"Ei!" sanoi talonpoika jäykästi. "Kun ritari tulee, on sinun tehtävä, niinkuin olen sanonut… Veranleikkaaja on viekas kettu, mutta minua hän ei petä. Minä olen päättänyt nähdä tänä yönä Niilo Sturen sydänveren, ja voi, jos hän pääsee kynsistäni!"
Hän hyppäsi veneeseen, joka alkoi hiljalleen kulkea virran mukana.
Ingeborg seisoi rannalla, voimatta sillä hetkellä keksiä mitään keinoa rakastettunsa pelastamiseksi tuon kauhean miehen vallasta, jonka hän nyt tiesi olevan arkkipiispan joukkoa. Ja levottomuus ja tuska yhä vain kiihtyivät kun hän kuuli, että kaikki oli vain juonta, joka koski Niilo-herraa, ja että Steeniä käytettiin syöttinä houkuttelemaan häntä pyydykseen. Kauhea oli tuo havainto, jonka hän nyt teki. Vilunväreet kulkivat hänen ruumiissaan, ja hänen ajatuksensa silmänräpäykseksi seisattuivat näin paljon pirullista ilkeyttä huomatessaan.
Yksi asia oli hänellä selvänä ja selvisi yhä enemmän sitä myöten kun ajatukset taas pääsivät liikkeelle, — se oli, että hänen läsnäolonsa oli ainoa mahdollisuus, joka voisi pelastaa niin hyvin herra Niilon kuin hänen oman ritarinsakin. Ja tämä ajatus valtasi hänet kokonaan, niinkuin merkki ylhäältä. Hän ikäänkuin vihki itsensä pyhään tehtävään, jonka tahtoi suorittaa, tahi sitten kuolla.
Mutta ensimäisenä ehtona oli pitää poiskiitävää venettä silmällä ja mennä yli toiselle rannalle. Mutta se ei ollut mikään helppo asia, sillä hän ei voinut kääntyä murhamiehen uskotun puoleen, ja ilman häntä ei ollut mitään mahdollisuutta mennä joen yli. Ja jokaisen kuluvan silmänräpäyksen aikana eteni vene yhä enemmän. Sen tähden päätti hän ensiksikin rantaa pitkin seurata Siggeä, ja siinä samassa häämöitti myöskin heikkona toivona löytää jokin vene kauempana, tahi pahimmassa tapauksessa huutaa Siggelle ja kutsua häntä yli viemään. Ainahan hän jostakin löytäisi syyn, joka kuuluisi murhaajasta otaksuttavalta. Ja sen enempää sillä hetkellä tuumaansa miettimättä kiiruhti hän eteenpäin, nopeana ja äänetönnä kuin kedon poikki kulkeva kuun varjo.
Mutta tuo takaa-ajo olikin paljon vaikeampaa, kuin Ingeborg aluksi oli kuvitellutkaan, ja tavallisten olosuhteiden vallitessa olisi hän karkoittanut mielestään aivan mahdottomana jokaisen ajatuksenkin kulkea tuon matkan samassa ajassa kuin nyt. Mutta hänen rakkautensa antoi hänelle voimia, olosuhteetkin tulivat hänen liittolaisikseen, kun näet soutajalla oli erityiset syynsä kulkea niin huomaamatta ja niin vähällä melulla kuin mahdollista. Sentähden pysytteli hän aivan rannalla, jossa oli varjoa, ja souti aivan hitaasti. Kuitenkin oli hän saanut niin suuren ennakon, että vene vähän väliä lahdelmien kohdilla katosi Ingeborgin näkyvistä. Hän ponnisti kaikki voimansa päästäkseen vähän lähemmäksi, mutta se ei tahtonut onnistua.
Kenties oli tässäkin, niinkuin usein tapahtuu, hänen onnensa juuri siinä, jota hän piti onnettomuutena. Sillä hetken soutamisen perästä lähestyi vene sitä rantaa, jolla hän oli, ja hän näki soutajan nousevan ylös rantatöyryä ja katoavan maalle päin. Hän kiiruhti esiin niin varovaisesti kuin mahdollista, mutta juuri kuin hän oli menemäisillään veneen luo, kuuli hän askeleita, jotka lähestyivät vastaiselta puolelta, ja hänen täytyi nopeasti piiloittautua muutaman pensaan taakse.
Se oli arkkipiispan kätyri, joka tuli takaisin mukanaan eräs mies, ja he nostivat ritarin veneestä ja läksivät viemään häntä maalle päin.
Polku kulki läpi tiheän metsän, jossa oli aivan pimeä, ainoastaan tähdet katselivat ylhäältä siniseltä taivaalta, ja tuuli humisi niin juhlallisesti puiden latvoissa, ikäänkuin olisi se vaikeroinut yhdessä tuon neitsyeellisen sydämen kanssa sitä kauheaa tekoa, jota täällä valmistettiin.
Hetken kulettuaan seisahtuivat miehet erään aivan pienen mökin eteen. Kun he olivat kantaneet ritarin sisään, poistui toinen heistä. Hän kulki aivan sen puun sivutse, jonka takana Ingeborg seisoi, ja jos hän olisi huomannut tämän, olisi varmaankin Ingeborgin viimeinen hetki lyönyt, eikä Niilo ja Steen olisi voineet pelastua siitä kuolemasta, joka heitä uhkasi. Tämä ajatus sai veren hyytymään tyttöraukan suonissa. Mutta hän pysyi aivan tyyneenä. Joskin hänen sielunvoimansa olivat tänä päivänä olleet kovan ponnistuksen alaisina, niin oli kaikki kuitenkin kulkenut asteettain. Vasaraniskut, jotka pingoittivat teräksen mahdollisimman suurimpaan joustavuuteen seurasivat tosin heti toistensa perästä; mutta eivät toki iskeneet kaikki yhdellä haavaa. Hänellä oli ollut aikaa tehdä päätöksensä, ja hän pysyi siinä lujana, hän tahtoi pelastaa tahi kuolla.