"Olipa mitä hyvänsä, hyvä mies", kiirehti Niilo-herra, "mutta nyt on aika minulle kallista, nopeasti esiin sentähden, mitä sinulla on kielelläsi!"
Veranleikkaaja otti esiin ja levitti Steen Sturen olkavyön, antoi sen
Niilolle ja lausui:
"Tämän antoi minulle mies, joka tänä yönä on vaaninut henkeänne, herra Niilo, mutta Jumalan äiti ja teidän suojeluspyhimyksenne lähettivät minut murhaajan tielle…"
"Kautta taivaan, mitä sanot sinä, mies?" huudahti Niilo ja tarttui vyöhön, jonka hän hyvin tunsi, ja panematta huomiota siihen, mitä lausuttiin hänen itseensä nähden lisäsi hän, ajatukset kokonaan kiinni olkavyön omistajassa: "missä tämän olet saanut?"
"Murhaajalta… se tahtoo sanoa häneltä, joka oli tulossa siksi, vaikka…" hänet keskeytti ritarin silmistä lähtevät salamat ja hän muutti samassa äkkiä yskähtäen puheensa lähtökohdan ja lyhyesti kertoi, mitä oli tapahtunut taistelukentän sivulla.
"Ja tämän sanot sinä nyt vasta minulle", huusi Niilo tulipunaisena, mutta vihansa laimeni, kun hän oikein sai nähdä miehen nöyrän ja alakuloisen muodon, joka selvästi osoitti, että hän täydellisesti tunnusti ritarin vihan oikeutetuksi.
"Ankara ritari", änkytti hän, "teillä on täysi oikeus suuttua minuun, ja tuskinpa uskotte minua, jos sanon teille, että olen viivytellyt tahallani…"
"Mies!" karjasi Niilo ja hyökkäsi vapisevaa veranleikkaajaa kohti.
Brodde seisoi äänetönnä nojaten seinään ja kädet ristissä rinnalla, mutta silmillään tarkkaan seuraten jokaista piirrettä vieraan kasvoissa.
"Herramme katkeran piinan ja kuoleman kautta, herra Niilo!" jatkoi tämä itku kurkussa, "sallikaa minun selittää asiani, niin saatte kuulla, että minä ansaitsen kiitosta enkä moitetta, jota nyt olette valmis minulle antamaan."