"Kiitos siitä, herra Eerik!"
Pojan kasvot olivat nyt niin lohtua täynnä, hänen silmänsä sädehtivät niin eloisasti ja hän näytti nyt asiasta niin varmalta, saatuaan ritarin lupauksen, että tämän omatkin kasvot siitä kirkastuivat. Svante astui syrjään ja katsahti huoneen toiseen päähän, jossa Mauri oli, ikäänkuin haluten lähteä nyt asian toimitettuaan sinne, mutta äkisti kääntyi hän ritariin takaisin sanoen:
"Tietäkää, että minulla on lunnaat, jotka ovat kaniikki Eerik Olavinpojan sanain mukaan teille arvokkaammat kuin kaksi Hollingerin kaltaista miestä, vaikka minä kyllä pidän häntä enemmän kuin kymmentä kertaa arvokkaampana kuin niitä lunnaita."
Ritari halusi yhä hartaammin tietää, mitkä nuo lunnaat olivat, ja kaniikin nimi osoitti hänelle heti, että pojan hallussa olevat aseet olivat todellakin sangen vaarallista laatua. Hän teki senvuoksi joitakuita kysymyksiä saadakseen tietää, mitä Svante tarkoitti, eikä tämä ollut suinkaan hidas tyydyttämään hänen haluaan.
Hän kertoi tavalliseen reippaaseen tapaansa olleensa edellisenä syksynä kerran veljensä kanssa leikkimässä sen virran rannalla, joka juoksee Hammarstadin ohi. He olivat ajaneet takaa silloin erästä sorsaa, joka ui kaislistossa ja tuli vihdoin ihan Briita-rouvan ikkunan alle. Sieltä oli sorsa heiltä hävinnyt, mutta sen sijaan he olivat löytäneet ne lunnaat, joita hän nyt tarjosi Hollingerista. He olivat olleet juuri aikeissa lähteä kotiin, kun eräs akkuna linnassa avattiin, ja huoneesta kuului kiivasta sanailua. He olivat jääneet kuuntelemaan, ja hetkisen kuluttua oli ikkunasta viskattu alas jotakin, joka oli pudonnut veteen aivan heidän eteensä. He rupesivat onkimaan sitä ylös, ja monen turhan yrityksen perästä se onnistuikin.
"Mitä löysit sitten?" kysyi Eerik-herra tarttuen Svanten käteen.
Svante katsoi ritariin eikä vastannut heti. Hänelle näytti äkkiä juolahtaneen mieleen, ettei hänen pitäisikään niin kiireesti ilmaista löytöään. Mutta yhtä nopeaan hän nosti päänsä pystyyn ja katsoi ritaria suoraan ja vilpittömästi silmiin. Hän näytti huomanneen edellisen ajatuksensa sekä itselleen että ritarille arvottomaksi.
"Me löysimme", vastasi hän, mutta varsin hiljaa, kuin omaa ääntään peläten, "me löysimme ison kimpun erisuuria sinettejä…"
"Kimpun sinettejä…?"
"Niin… siinä oli Kaarlo-kuninkaan sinetti ja setäni Ekesjön Svante-herran sinetti, ja monta muuta, mutta", Svante kohosi varpailleen päästäkseen niin likelle ritarin korvaa kuin suinkin, "herra Eerik Olavinpoika sanoi, että ne ovat kaikki vääriä, ja että…"