Sigge jäi yksin ajatuksineen sairaan ritarin ääreen. Kun hän oli kerran saanut mielenmalttinsa takaisin, kulkivat hänen ajatuksensa tyynemmin, ja hänen katseensa selveni, kuta tarkemmin hän ajatteli ja muisteli, mitä vaaroja oli osannut välttää ja mitä hänellä vielä oli vältettävänä tarkoituksensa saavuttamiseksi.
Sen hän oli kylläkin korkealle asettanut; — hän tahtoi päästä kartanonomistajaksi ja saada vielä lisäksi aateliskirjan ja kilven valtakunnanhoitajalta, arkkipiispa Jöns Pentinpojalta. Nykyaikaisella yhdenarvoisuuden tavottelulla on oma historiansa. Oli aika, jolloin sitä ei ollut, koska silloin oli olemassa tasa-arvoisuus. Niin oli laita yhteiskuntalaitoksemme syntyessä. Silloin oli kukin mies puolestaan, persoonallinen voima ja kunto yksin määräsivät miehen arvon. Tulivat sitten uudet ajat ja uudet tavat. Silloin kohosi yleisestä tasa-arvoisuudesta luokka rikkaita ja mahtavia sukuja. Aluksi niitä tosin pidettiin vaan samasta, yhteisestä rungosta puhjenneina korukukkina, jonka vuoksi muut niitä ylistivät runoissa ja lauluissa. Mutta vihdoin he unhottivat juurensa ja uivat pinnalla, kunnes asettuivat paljon yli muun kansan ja heitä jyrkästi vastaan. Sisäinen näkymätön side oli katkaistu, ja suurten ja pienten, rikkaitten ja köyhäin, herrain ja talonpoikain välille syntyi juopa.
Mutta samassa syntyi näissä heikommissa halu kohota ja tulla mahtavien veroiseksi. Yhdenarvoisuuden tavottelu ei siis kuulu meidän ajallemme yksistään. Se on ollut aina olemassa, missä eriarvoisuutta on ollut olemassa. Se on sen halun ilmaus, joka löytyy joka ihmisrinnassa: paremmaksi pääsemisen halu. Tätä halua voi kuten jokaista ihmispyrkimystä tyydyttää kahta tietä, joko hyvällä tai pahalla. Jälkimmäinen näyttää tarkoitusperän helpoksi ja pian saavutetuksi, edellisen avulla sinne on matka toivottoman pitkä ja vaivaloinen.
Useimmat kulkevat sitä tietä, mikä on luonnollistakin, koska vaan harvat osaavat eroittaa näennäisen todellisesta. He luulevat, että tasa-arvoisuus on sillä saavutettu, että voi elää ulkonaisesti yhtä komeasti kuin rikkaat, he luulevat, että tasa-arvoisuus on pelkästään ulkonaista, vaikka se todellisuudessa on sisäistä laatua. Henkiseen etevämmyyteen on pyrittävä, ei ulkonaiseen.
Tätä ylhäisten ja suurten veroiseksi pyrkimistä on, kuten sanoimme, ollut kaikkina aikoina olemassa, mutta se on ollut erilainen eri aikakautten luonteen mukaan. Se on tullut näkyviin pää-asiallisesti taistelujen ja riitojen aikoina, jolloin linnain voudeiksi usein pantiin alhaissyntyisiä, kunnialtaan epäiltäviä miehiä. Kun he täten saivat täyttää kuninkaan käskyjä kansan kesken, niin voi saman kunnian himo syntyä pian joka huovissa, olkoon hän sitten herraansa seuraava palvelija tahi sodassa kelvollinen taistelija. Ja harvat heistä jaksoivat vastustaa onnen houkutusta, jos se viittasi heille lyhyttä ja hymyilevää tietä korkeammalle. Keinon monet unhottivat tarkoituksen tähden, varsinkin jos olivat sellaisen herran palveluksessa, joka aina oli kaikissa toimissaan osoittanut tunteettomuuttaan todellisen kunnian vaatimuksille.
Senkaltaisia olivat Oxenstjernain herrat näinä aikoina, ja sitä laatua oli palvelija Sigge. Hän oli voimakas, uhkarohkea, neuvokas ja terävä-älyinen ja hän paloi himosta päästäkseen herransa vertaiseksi. Kädessään hänellä oli arkkipiispan kirjallinen lupaus, ja senvuoksi hän ei säikkynyt mitään tekoa. Aateliskirjalla, jota hän tavotteli, tahtoi hän vaientaa kaikki pahan omantunnon äänet. Niilo Sturen henki oli pääehtona siihen. Tieto siitä, että se jo melkein oli ollut hänen kädessään, ja kun hän sai sitten äkkiä huomata, että hänen juonensa oli perinpohjin tunnettu — niin saattoi se hänet aluksi aivan suunniltaan: päättämään toimittaa todistajat tieltä pois.
Se oli nyt, kuten hän luuli, onnistunutkin. Molemmat olivat nyt poissa, vieläpä sillä tavalla, että hän itse voi olla rauhassa. Yksi varjo vaan tätä tunnetta himmensi, nimittäin Brodden ilmestyminen. Tätä Niilo Sturen kelpo asemiestä hän pelkäsi, sillä olihan hänellä Siggelle yksityistäkin kostettavaa petollisen vangitsemisensa tähden Stäken linnassa. Ei ollut epäilemistäkään, että tämä, joka nähtävästi oli lähetetty haavoitettua ritaria etsimään, jättäisi tiedustelunsa sikseen. Varmaan hän tulisi yhä ponnistelemaan sitä varten, ja senvuoksi Sigge rupesi nyt miettimään, miten saisi toimitetuksi ritarin hyvään säilyyn, jossa häh samalla voisi olla houkuttelevana syöttinä sekä Broddelle että Niilolle.
Mitä hän oikeastaan aikoi Steen Sturella tehdä, lienee kenties vielä ollut hänelle itselleenkin hämärää. Samassa kuin hänen kirveensä jo oli koholla ritarin pään yli, juolahti hänen mieleensä se ajatus, että hänelle ehkä olisi enemmän hyötyä pelastamisesta kuin surmaamisesta. Ja Steen-ritarin toimittaminen arkkipiispan vangiksikin oli tälle vallanlisäys, jonka täytyi tuottaa sen tekijälle varmistusta luvattuun palkintoon. Mutta ritarin täytyi olla elossa, muutenhan vangitseminen olisi ihka arvoton. Senvuoksi täytyi hänen mihin hintaan tahansa pitää ritaria salassa, kunnes hänen haavansa parantuisivat, tahi kunnes mahdollisesti joku uusi seikka muuttaisi hänen päätöksensä.
Mutta aikaa ei ollut hukata. Vainooja voi saapua minä hetkenä tahansa. Sigge koetti miettiä lymypaikkaa, ja keksikin pian sopivan. Bord-Arnön ja Oknön eteläpuolella oli pienempi metsää kasvava saari, jossa vieras kävi harvoin tai ei milloinkaan. Siellä asui turvemökissä hänen vanha äitinsä, ja tähän piilopaikkaan päätti hän kätkeä saaliinsa. Kenenkään päähän ei voisi pälkähtää hakea Steen Sturea sieltä, jossa hän varmasti saisi myöskin kelvollista hoitoa, ja itse hän voisi sillävälin kulkea herransa käskyillä ja varttoa suunnitelmainsa kypsymistä.
Päästyään tästä seikasta selville, rupesi hän nopeasti nostamaan ritaria vuoteelta. Erinomaisten ruumiinvoimainsa avulla onnistui hänen kantaa haavoitettu veneeseen, johon hän asetti ja peitteli hänet parhaansa mukaan. Sitten hän läksi matkaan ohjaten veneensä Ekoliin päin. Hän kulki vasenta rantaa pitkin voimakkaasti soutaen eikä levännyt koko yönä. Aamun valettua pujahti hän erääseen syrjäiseen soppeen ja meni maihin ruokaa hankkimaan. Pimeän tultua hän taas jatkoi matkaansa Gåran kautta Piispan Arnöhön. Tämä arkkipiispan linna oli puolen peninkulmaa koilliseen Ekolsundista, ja hän tunsi sen hyvin sekä myöskin linnanväen. Sieltä oli hänen helppo saada luotettava sananviejä David Pentinpojan kartanoon, Ekolsundiin. Sigge oli varovainen sekä luonnostaan että asiain pakosta, eikä hän suinkaan halunnut ennen aikaansa ilmaista matkansa tarkoitusta. Arnössä oli hänen arvonsa sitäpaitsi niin taattu, ettei siellä johtuisi kenenkään mieleen, että hän hommaisi jotakin, mitä jokainen arkkipiispan väestä ei voisi kannattaa.