"Saat nähdä, että ritari lähtee paikalla luokseni!"
"Hyvä, kyllä vien viestinne hänelle!"
Steen nyökkäsi ystävällisesti ja taputti häntä olalle sekä pyysi hänen vielä sanomaan Niilolle, että hän lähettäisi Steenin asemiehet hänen luokseen. Sillä pian luuli hän voivansa jättää tämän saaren ja siirtyä johonkin kartanoonsa. Ja Sigge otti mitä mieluisimmasti tämän kaiken tehdäkseen, ja hänen äitinsäkin oli sitä mieltä, että ritari voisi viikon parin päästä uskaltaa lähteä saaresta.
Niin erosi Sigge Steen-herrasta tällä kertaa. Steen meni tuvan ovelle ja näki hänen pienen veneensä lähtevän rannasta, ja hän oli niin iloa täynnä toivoessaan kohta saavansa taas nähdä kaikki rakkaansa.
Mutta hänen toivonsa petti. Kului päiviä ja viikkoja, eikä Niilo Sturea kuulunutkaan; ei tullut myöskään hänen omaa väkeänsä. Eukko koki parhaansa mukaan häntä lohduttaa, mutta ritari ei lohtua saanut, sillä hän häälyi satain kysymysten epätietoisuudessa, eikä voinut niihin vastausta saada keltään. Näihin kysymyksiin kuului kaulaketjukin.
Hän luuli nähneensä hämärässä, epäselvässä unessa enkelin seisoneen kumartuneena hänen ylitseen pitäen kaulaketjua kädessään, ja enkelillä oli hänen Ingeborginsa piirteet. "Tämä on sinun ja minun onneni vahvistus!" — oli taivahinen tyttö lausunut, ja sitten hän oli kadonnut.
Pitkät ajat saattoi hän istua koriste kädessään ja katsella hyvin tehtyjä keruubinpäitä ja ihailla välkkyväin jalokivien loistoa. Voi, tiesihän hän kaksi jalokiveä, jotka loistivat vielä näitäkin kauniimmin. Ne olivat hänen Ingeborginsa säteilevät silmät, ja juuri siksi, että kivet ikäänkuin kuiskailivat hänelle neidosta, siksi vaan oli koru hänelle niin rakas ja kävi päivä päivältä yhä rakkaammaksi.
Mutta Sigge kynti Kalmariin menevällä lybeckiläisellä aluksella Itämeren aaltoja ja saapui myrskyisen matkan jälkeen onnellisesti mainittuun kaupunkiin. Linna oli Ture Turenpojan (Bjelken) hallussa, joka piti sitä Tanskan kuningasta varten. Siggelle, joka kulki Ruotsin arkkipiispan asioilla, oli senvuoksi helppo asia saada sieltä venekyytiä Ölantiin. Linnan asemiehistä tuli muuan häntä saattamaan salmen yli.
Juuri kun hän oli nousemassa Borgholmin linnaa kohden, huomasi hän Kalmarin salmen pohjoispäästä lähestyvän erään laivan, joka laski ankkuriin ja pani vesille veneen, joka nähtävästi aikoi linnaan. Hän ei kuitenkaan pannut siihen tarkempaa huomiota, koska hän hyvin ymmärsi, että tähän aikaan liikkui paljon viestejä Borgholmin ja mannermaan välillä. Hän jatkoi senvuoksi matkaansa linnanportille, josta hän pääsi ilman viivytyksiä sisään ja saapui kohta itse arvoisan kirkonherran eteen.
Tämä istui suuressa nojatuolissa takkatulen edessä, yllään avara, turkkivuorinen, hienosta punansinervästä verasta tehty nuttunsa, jollaisia ylemmät kirkon miehet tähän aikaan käyttivät, elleivät olleet täyteen virkapukuun puettuja. Siinä hän istui ylhäisenä ja jäykkänä ja kuten näytti kaikkia vaikutuksia vastaanottamattomana, kaikille ympäristön tapahtumille tunteettomana.