He menivät laivan perään ja astuivat portaita myöten huoneeseen, jossa Kaarlo-kuningas istui odottaen, sillä Klaus Lang oli hänelle jo ilmoittanut ukon tulon.
Asepoika kiinnitti paraikaa kuninkaan ylle loistavaa haarniskaa ja oli juuri saanut työnsä valmiiksi päällysmiehen tuodessa Pentti-ukkoa sisään.
"Kuka olet, vanhus, joka ensimmäisenä tervehdit minua synnyinmaahan tultuani?" kysyi kuningas, mutta lisäsi nähtyään tarkemmin vuorimiehen kasvot, "luulenkin, että olemme joskus ennenkin nähneet toisemme!"
Pentti-ukko oli melkein liikutettu nähdessään ijäkkään, harmaapäisen kuninkaan, jonka kasvonpiirteet, ehkä vielä kauniit, olivat kuitenkin kuihtuneet ja veltot puhuen huolista ja suruista, jotka olivat ehkä enemmän painaneet häntä kuin hänen kuusikymmentä ikävuottaan.
"Olettepa kylläkin nähnyt minut ennen", vastasi hän kuninkaan kysymykseen, "monta sarkkaa olette oluttani juoneet… minä olen Pentti Björninpoika, Hedemoran vuorimies…"
Nimen kuullessaan muisti kuningas varsin hyvin sekä miehen että hänen vaimonsa ja poikansa, ja kuultuaan toisen pojista olevan mukana, tahtoi hän puhutella häntäkin.
"Vanha on jo siis tuttavuutemme, Pentti", sanoi kuningas sitten, "ja hyvä olisi, jos kaikki olisivat olleet minulle yhtä uskollisia kuin sinä…"
"Sinä olet ehkä oikeassa, kuningas", vastasi ukko, "mutta muista, ettei uskollisuutta pidetty kummallakaan puolen!"
"Mitä tarkoitat?" kysyi Kaarlo hiukan kiivaasti.
Mutta ukko vastasi tyveneesti kuin omalle pojalleen.