"Herra Iivari Akselipoika!" vastasi David Pentinpoika hyvin varmasti.
"Ja mistä tiedätte, että hän on vihamieheni?"
"Ensiksi hän on Kristian-kuninkaan miehiä…"
"Mutta annappas Kristian-kuninkaan koskea hänen läänityksiinsä, mikä voi hyvinkin tapahtua sen mukaan, mitä olen hiljakkoin kuullut, ja silloin voi Iivari-herrasta helposti tulla minun mieheni, kuten hänen veljensä, Eerik, jo on."
"Niin voi käydä, Kaarlo-kuningas, mutta vielä ei sitä ole tapahtunut, ja minulla on vieläkin eräs syy olettaa, että hän on teidän vihollisenne…"
"Ja se syy on…?"
"Että hän on ryöstänyt teidän tyttärenne, Magdalenan!"
Kuningas oli kuin ukkosen lyömä. Hän kalpeni ja punastui vuoroin, ja hänen ajatuksensa syöksähtelivät edestakaisin, kuin veri hänen suonissaan. Iivari Akselinpoika ja Penningeby, Penningeby ja Niilo Sture, kaikki tämä kietoutui sotkuiseksi ajatusvyyhdiksi, josta lopulta kävi epäämättömän selväksi, että Niilo Sturella sittenkin oli ollut ja oli kostontuumia häntä kohtaan, vaikka ne vasta nyt olivat puhjenneet tekoihin. Hänen parempi minuutensa pyrki kuitenkin vielä vastustamaan ja etsimään puolustussyitä, mutta tämä etsiminenkin jo osoitti kuninkaan olevan jo sisällisesti vakuutettu sukulaisensa syyllisyydestä.
"Ja mistä tämän kaiken tiedätte?" kysyi kuningas.
"Koska omani ja teidän onnenne, Kaarlo-kuningas, soi minun kerran antaa teille ystävyyden osoitteen, jota olette muistava… Minä olen pelastanut tyttärenne ja tuonut hänet tänne Pyhän Klaaran luostariin."