Rönnow. Kylläpä sinulla on halu etsiä vikoja minussa.
Eeva. Ei, armahani. Siihen ei minulla ole halua. Mutta minä seuraan koko mieleni hartaudella kaikkea, mikä koskee sinua. Ja siksi minä en pidä tätä vähäpätöisenä asiana.
Rönnow, Ystäväsi Knudsen oli siis sinun mielestäsi enemmän luonnollinen, kuin minä?
Eeva (hellästi). Niin oli. Elä suutu minulle, mutta minusta hänen puheessaan oli tuota vakaumusta, jota minä kaipasin sinussa.
Rönnow. Nytpä minä ymmärrän. Hän oli kouluasiassa samaa mieltä kuin sinä. Siinä oli syy.
Eeva. Osaksi siinäkin. Minuun koski kipeästi, kun kuulin sinun puheessasi vastustavan sitä menettelytapaa, jota me itse noudatamme Haraldin suhteen. Olemmehan aina olleet yksimielisiä siitä, että lasta on niin kauan kuin mahdollista kasvatettava kotona.
Rönnow. Mutta minä pelkään, ettei se ole viisasta. Kaupungissa käydessäni minä puhelin asiasta yliopettaja Bentsenin kanssa ja hän oli sitä mieltä, että Haraldia on pidetty liian kauan kotona.
Eeva. Haraldhan on vasta yhdeksän vuotias.
Rönnow. Mutta Bentsen sanoi, että poikien pitäisi joutua varahin kouluun oikein tottuaksensa koulun tapoihin. Jos me nyt heti lähettäisimme Haraldin Bentsenin luo, niin hän arvelee vielä ennättävänsä valmistaa hänet tulevaksi vuodeksi latinakouluun. Sitten voisimme panna hänet pääkaupunkiin suureen oppilaitokseen, jossa pojat alkavat kymmenvuotiaina lukea latinaa.
Eeva. Ja sinä saatat pitää oikeana, että vanhemmat lähettävät pienen poikansa monen penikulman päähän kouluun, vaikka heillä olisi varaa hankkia hänelle kotiopetusta?