PETTERSSON. Mutta min'en saa päähäni, mitä sinä naurat.
BRIITA. Sinua on joku klippari vetänyt nokasta. — Mikä sen talonpojan nimi oli?
PETTERSSON. Antti; sanoinhan sen jo,
BRIITA. Missä tuo sun Anttis nyt on?
PETTERSSON. Missäkö? — Poissa.
BRIITA. Poissa! Ja sinä päästit sen kynsistäs? Voi sua kovan onnen miestä! Päästää varkaan kynsistään — —
PETTERSSON. Mutta eihän se mun kynsissäni vielä ollutkaan. — Antti on tuonut meille monta paksua kinkkua ynnä lihavia pässin-pöksyjä. Etkös muista, se, jonka asiata minä ajoin 1869-vuoden talvi- ja syyskäräjissä — —
BKIITA (kiihkeästi). Turhaa kaikki — —!
PETTERSSON. Luuletko niin, — sitenpä luulen minäkin. (Itseks.). Huh!
Taivas! Suo päivösen jälleen paistaa!
BRIITA. Asiata pitää tutkia!