MANU. Herra jesta! Minulla ei ole.
SANTTU. Valehtelet mies! (Tarttuu Manuun.) Pidetäänpäs pieni kotitarkastus!
MANU. Apua! Apua! Jää hyvästi, Santtu! (Pääsee irti.)
SANTTU. Mene sitten — raukka! — Hm! Eipä näy auttavan. Varastaa — varastaa vaan täytyy! Kohtalo taas määrää. Täytyy varastaa, voidakseen olla varastamatta. Eikä ainoatakaan ihmistä löydy, jonka luo voisin mennä ja sanoa: "En tahdo enään varastaa. Tahdotteko pelastaa minut kadotuksesta — se maksaa ainoastaan yhden kympin — antakaa minulle kymmenen markkaa!" Mutta ei — ei ainoatakaan ihmistä löydy, joka antaisi edes kymmenpennisen, saamatta siitä kymmenkertaista hyvitystä. Voinpa vannoa, ettei sellaista ihmistä löydy koko maapallolla. —
Laulu n:o 1.
Onpa nyt vankilan herrat ja nihdit
Surkean suuressa työssä!
Kun ne ei pitäneet salvat ei pihdit
Santtua tyrmän yössä.
Ympäri maata nyt kaikuvi pauhu,
Ja naiset pyörtyen luikkaa:
"Sihteeri-Santtu on meillekin kauhu!
Suutakin voipi hän suikkaa!"
Turmani ollut on lempi ja kulta,
Ne minut vieneet on harhaan!
Kieltäen kullan, on kohtalo multa
Kieltänyt nautinnon parhaan.
Mutta ne nautinnon toiveet on poissa,
Haudatut muistojen yöhön!
Huomenna matkustan aamun jo koissa
Toisehen maahan ja työhön.
(Kuuntelee.)