Kerran mä halusin riemua maan. Nyt minä sinussa kaikkeni saan. Pyyntöni ompi tuo; lempeäs' mulle suo enemmän vaan.
Silloin jos murheita, tuskaakin saan, tahtoni taipumaan auttaa ne vaan. Kuiskaavat minulle: Jeesus, oi sinulle kaikkeni vaan.
Kiitos on viimeinen kuiskaus mun. Jäähyväishuutoni: Ain' olen sun. Pyyntön' on siksi vain: Auta, oi Jeesus ain' lempimään sua!
VIIDES LUKU.
"SE SALAISUUS, JOKA ON OLLUT KÄTKETTYNÄ MAAILMAN ALUSTA JA SUKUPOLVIEN ALKAMISESTA ASTI, MUTTA JOKA NYT ON ILMOTETTU HÄNEN PYHILLEEN." — KOL. 1: 26. —
Ensimäinen lupaus ainoastaan heikko valojuova — Aabrahamille annettu lupaus. — Lupauksen aika pidennetty. — Salaisuus alkaa selvitä helluntaina. — Mikä on salaisuus. — Miksi se niin kauan oli kätkettynä. — Se on yhä edelleen salaisuus maailmalle. — Se on aikanaan kaikille selviävä. — Aika, jolloin salaisuus on loppuva.
Samaan aikaan kuin ihmiskunta sai käydä pahan koulua ymmärtämättä sen tarpeellisuutta, lausui Jumala monen monta kertaa aikomuksensa ennalleenasettaa ja siunata se tulevan lunastajan kautta. Mutta kuka tämä lunastaja oli oleva, oli salaisuutena neljätuhatta vuotta, ja vasta Kristuksen ylösnousemisen jälkeen alkoi se kirkkaasti ja selvästi ilmetä kristillisen eli evankeelisen aikakauden alussa.
Jos luomme silmäyksen takasin siihen aikaan, kun ensimäiset vanhempamme kadottivat elämän ja paratiisin autuuden, niin näemme heidät synnin oikeutettua rangastusta kärsien täynnä huolia ja vaivaa ja ilman muuta toivon tuiketta, kuin se, minkä he voivat saada tuosta hämärästä esityksestä, jonka mukaan vaimon siemen oli rikkipolkeva käärmeen pään. Vaikkakin tämä myöhempien tapausten valossa on meille suuresta merkityksestä, niin oli se heille ainoastaan heikko ja epävarma valojuova. Lähemmä kaksituhatta vuotta kului ilman minkäänlaista todistusta sen toteutumisesta.
Noin kaksi tuhatta vuotta sen jälkeen kutsui Jumala Aabrahamin ja lupasi, että hänen siemenessänsä kaikki maan sukukunnat tulisivat siunatuiksi. Tämä kuulosti siltä, kun Jumala vielä pitäisi kiinni kerran lausutusta päätöksestään ja nyt aikoisi panna sen täytäntöön. Aika riensi; luvattu Kaanaan maa ei vielä ollut hänen hallussaan. Aabraham ja Saara alkoivat vanheta eikä heillä vielä ollut perillistä. Aabraham arveli, että hänen täytyi auttaa Jumalaa hänen lupauksensa täyttämisessä, ja Ismael syntyi. Mutta hänen apuaan ei kaivattu, sillä aikanaan syntyi Iisak, toivon ja lupauksen lapsi. Silloin näytti siltä, kuin se, joka on hallitseva ja siunaava kansat, olisi tullut. Mutta ei: vuodet vierivät, ja kaikesta päättäen oli Jumalan lupaus rikkoutunut, sillä Iisak kuoli samoinkuin hänen perillisensä, Jaakob. Mutta muutamat harvat pitivät vielä varmasti kiinni lupauksista, ja Jumala hyväksyi ja lujitti heidän uskonsa, sillä sen liiton, "jonka hän teki Aabrahamin kanssa", varmensi "hänen valansa Iisakille", ja hän hyväksyi sen "Jaakobille laiksi, Israelille ikuiseksi liitoksi." — 1 Aik. 16: 15—17.
Jaakobin kuollessa kutsuttiin ensi kerran hänen jälkeläisiään Israelin kahdeksitoista sukukunnaksi ja Jumala tunnusti heidät "valituksi kansaksi" (1 Moos. 49: 28; 5 Moos. 26: 5). Tällöin näytti ikäänkuin se toive olisi lähellä toteutumistaan, että tämä kansa kokonaisuudessaan, Aabrahamin luvattuna siemenenä, saisi haltuunsa Kaanaan maan sekä hallitsisi ja siunaisi koko maailman, sillä sen suosion perustuksella, jota he Egyptissä nauttivat, alkoivat he jo tulla mahtavaksi kansaksi, Mutta toiveet melkein tukahtuivat, ja lupaus aivan unohtui, kun egyptiläiset, saatuaan heidät valtaansa, pitivät heitä kauvan aikaa orjuudessa.