Apostoli varottaa huolellisesti seurakuntaa yltiöpäisten vaatimusten suhteen, sanoessaan Jeesuksesta, että Jumala on kaikki "laskenut hänen jalkaansa alle, ja pannut hänet kaiken pääksi ja antanut seurakunnalle, joka on hänen ruumiinsa, jotta hän kaikessa olisi ensimäinen". (Ef. 1: 22, 23; Kol. 1: 18.) Vertaamalla ihmisruumiiseen osottaa hän kuitenkin ihanalla ja merkitsevällä tavalla meidän läheisen yhteytemme. Tätä samaa yhteyttä opetti Jeesus, sanoessaan: "Minä olen viinipuu, te olette oksat." — Joh. 15: 5.
Meidän yhteyttämme Herran Jeesuksen kanssa Kristus-henkilön jäseninä, voidellussa joukossa, kuvaa sattuvalla tavalla pyramiidi. Kivi, joka muodostaa huipun, on itsessään pyramiidi. Toiset kivet voidaan rakentaa sen alle, ja jos ne soveltuvat yhteen huippukiven kaikkien määräävien särmien kanssa, niin tulee koko rakenne olemaan täydellinen pyramiidi. Kuinka ihanasti valaiseekaan tämä asemaamme "siemenen" — "Kristus"-henkilön jäseninä. Liitettynä ja täydessä sopusoinnussa päämme kanssa olemme elävinä kivinä täydelliset; hänestä erillään emme ole mitään.
Jeesus, tuo täydellinen, on suuresti korotettu, ja me jättäydymme nyt hänelle, jotta meidät muodostettaisiin ja luotaisiin hänen esikuvansa mukaan, ja jotta me rakentuisimme Jumalan rakennukseksi. Tavallisessa rakennuksessa ei löydy mitään huippu kulmakiveä, mutta meidän rakennuksessamme on huippukulmakivi, huippukivi, niinkuin on kirjoitettu: "Katso minä panen Sioniin valitun kallisarvoisen huippu-kulmakiven" — "ja menkää hänen tykönsä, elävän kiven tykö… ja sallikaa, että myös teidät, elävinä kivinä rakennetaan hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi uhraamaan Jumalalle otollisia [Codex Sinaiticus on jättänyt hengellisiä uhrin edestä pois] uhreja Jeesuksen Kristuksen kautta." (1 Piet. 2: 4—6.) Ja me uskomme, että Jeesuksen, "pään", ja "seurakunnan, joka on hänen ruumiinsa" yhteys on pian oleva täydellinen.
Ja minun rakkaani, suuren rakennusmestarin johdolla täytyy meidän kärsiä monta vasaran iskua ja paljon hiomista — meidän täytyy paljon muuttua ja mukautua hänen esikuvansa mukaan. Ja jotta rakennusmestarin kyky ja täydellisyys tulisi meissä näkyviin, täytyy meidän pitää huolta, ettei meillä ole mitään vastahakoista omaa tahtoa, joka asettuu hänen tahtoansa vastaan tai estää hänen tahtonsa tapahtumista meissä. Meidän täytyy olla hyvin lasten kaltaisia ja nöyriä — meidän täytyy pysyä ankarasti kiinni nöyryydessä, sillä "Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän armon". Nöyrtykäämme sentähden Jumalan väkevän käden alle, jotta hän meidät ajallansa korottaisi (1 Piet. 5: 5, 6), niinkuin hän on korottanut meidän päämme ja edelläjuoksijamme. — Fil. 2: 8, 9.
Tämä on todellakin ihmeellinen julistus, ja kun me Jumalan sanasta haluamme tietää suuresta kutsumuksestamme, niin huomaamme profeetoissa pelkkää kaunopuheliaisuutta, kun on kysymyksessä sen armon (suosion tai siunauksen) julistus, joka on tullut meidän osaksemme (1 Piet. 1: 10), samalla kuin esikuvat, vertaukset ja ne, mitkä tähän asti ovat olleet arvotuksia, nyt alkavat itsessänsä loistaa ja levittävät valoa "kaidalle tielle", jolla voideltu (Kristus-) joukko on kutsuttu juoksemaan voittopalkinnon saavuttamista varten, joka nyt verhon poistuttua on silmäimme edessä, Tämä oli todellakin ennen aavistamaton salaisuus, — että Jumalan tarkotus ei ollut herättää ainoastaan lunastaja, vaan sellainen lunastaja, joka on kokoonpantu monesta jäsenestä. Tämä on "tuo korkea kutsumus", jonka puolesta vihkiytyneinä uskovaisilla evankeliumin aikakautena on etuoikeus taistella ja voittaa. Jeesus ei ryhtynyt kehittämään tätä ajatusta oppilailleen, niin kauvan kuin he olivat luonnollisia ihmisiä, vaan odotti kunnes heidät helluntaipäivänä voideltiin — tuo uusi luonto heissä sikisi. Paavalin selityksestä me ymmärrämme, ettei muut kuin "uudet luomukset" nyt voi ymmärtää tai arvostella tätä korkeata kutsumusta. Hän sanoo: "Me puhumme salaisuutena ollutta Jumalan viisautta, sitä kätkettyä [suunnitelmaa], jonka Jumala on edeltä määrännyt ennen ajan alkua meidän kirkkaudeksemme, ja jota ei kukaan tämän maailman valtiaista [päämiehistä] ole tuntenut,… niinkuin on kirjotettu: Mitä ei yksikään silmä ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut, ja minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat. Sillä meille Jumala on sen ilmaissut Henkensä kautta." — 1 Kor. 2: 6—14.
Kirjeessään galatalaisille paljastaa Paavali koko salaisuuden ja osottaa, miten aabrahamilainen liitto tulee täyttymään. Hän osottaa, että Israelille annettu laki ei kumonnut alkuperäistä lupausta (Gal. 3: 15—18), sekä että Aabrahamin siemen, joka tulee siunaamaan kansat, on Kristus. (Värssy 16.) Seuraten ajatusta, että Kristus käsittää kaikki, jotka ovat voidellut hengellä, sanoo hän edelleen: — "Sillä niin monta kuin teitä on Kristukseen kastettu, te olette Kristukseen pukeutuneet", ja "jos te olette Kristuksen omat, niin te [yhdessä Jeesuksen kanssa] siis olette Aabrahamin siementä, perillisiä [Aabrahamille annetun] lupauksen mukaan". (Värssyt 27, 29.) Jatkaen samaa ajatusta näyttää hän (Gal. 4), että Aabraham kuvasi Jehovaa, Saara kuvasi liittoa eli lupausta ja Iisak kuvasi Kristusta (päätä ja ruumista) ja jatkaa sen jälkeen: "Ja te, veljet, olette lupauksen lapsia, niinkuin Iisak oli". (Värssy 28.) Siten oli Jumalan suunnitelma kätketty esikuviin, kunnes evankeliumin aikana Kristushenkilö alkoi kehittyä.
On ollut välttämätöntä pitää tämä salaisuus kätkettynä, muuten ei olisi niin tapahtunut. Se on ollut välttämätöntä, sillä jos suunnitelma olisi kokonaisuudessaan ilmotettu ihmiskunnalle, niin olisi se merkinnyt sen tyhjäksitekemistä. Sillä jos ihmiskunta olisi tuntenut sen, eivät he olisi ristiinnaulinneet kirkkauden Herraa, eikä myöskään seurakuntaa, joka on hänen ruumiinsa. (1 Kor. 2: 8.) Ei ainoastaan Kristuksen kuolema, ihmisen vapahduksen hintana, olisi tullut estetyksi, ellei Jumalan päätös olisi ollut maailmalle salaisuutena, vaan myöskin Kristuksen kärsimisestä osallisen seurakunnan uskonkoetus olisi tullut estetyksi, sillä "sentähden ei maailma tunne meitä [hänen kanssaperillisinään], koska [samasta syystä] se ei tuntenut häntä". — 1 Joh. 3: 1.
Ei ainoastaan Jumalan suunnitelma ja tuo Kristushenkilö (pää ja ruumis), joka on itse suunnitelman täytäntöön panemista, ole maailmalle suuri salaisuus, vaan myöskin tuo erikoinen tie, jolla tämä "pieni lauma" on kutsuttu vaeltamaan, erottaa sen jäsenet erikoisina ihmisinä. Maailmalle pysyi salaisuutena, että niin rikkaasti varustettu henkilö kuin Jeesus nasaretilainen tuhlaisi aikansa ja lahjansa sellaisella tavalla kuin hän teki, kun hän sitävastoin, jos hän olisi omistanut aikansa valtiotaidolle, oikeustieteelle, kaupalle tai sille uskonnolle, joka oli kansan mielen mukaista, olisi voinut tulla suureksi ja arvossa pidetyksi. Ihmiset ajattelivat, että hän tuhlasi mielettömästi elämänsä, ja he sanoivat: "Hänessä on saastainen henki ja hän on suunniltaan." Hänen elämänsä ja oppinsa olivat heille arvotuksia. He eivät voineet ymmärtää häntä.
Apostolit ja heidän seurapiirinsä olivat samaten maailmalle arvotuksena, kun he jättivät maalliset toiveensa j.n.e. saarnatakseen syntein anteeksi antamusta halveksitun ja ristiinnaulitun Jeesuksen kuoleman perustuksella. Paavali luopui korkeasta ja vaikutusvaltaisesta yhteiskunnallisesta asemasta tehdäkseen työtä käsillänsä ja saarnatakseen Kristuksesta ja siitä näkymättömästä kruunusta, joka annetaan kaikille niille uskoville, jotka tulisivat vaeltamaan hänen jäljissänsä. Tämä oli niin arvotuksen tapaista, että muutamat sanoivat: "Olet järjiltäsi, Paavali, suuri oppisi vie sinut pois järjiltäsi." Ja kaikkia, jotka siten seuraavat Mestarin jälkiä, pidetään hulluina Kristuksen tähden.
Mutta Jumalan suunnitelma ei ole aina oleva salaisuuden verhossa: Tuhatvuotispäivän sarastus tuo mukanaan Jumalalta täydellisempää valoa ihmisille, ja "Herran tunteminen on täyttävä koko maan". Vanhurskauden aurinko, joka säteillään tuo parannusta ja hajottaa tietämättömyyden pimeyden, on juuri Kristushenkilö tuhatvuotispäivän kirkkaudessa — ei ainoastaan pää vaan myöskin hänen ruumiinsa jäsenet, sillä on kirjotettu, että jos me "hänen kanssaan kärsimme", niin me myös hänen kanssaan kirkastumme. "Kun Kristus, joka on meidän elämämme, ilmestyy, silloin tekin hänen kanssaan ilmestytte kirkkaudessa," ja "silloin vanhurskaat loistavat Isänsä valtakunnassa niinkuin aurinko". — Room. 8: 17; 2 Tim. 2: 11, 12; Kol. 3: 4; Matt. 13: 43.