Maan herraus annettiin alkuperäisesti Aadamille, jotta hän vallottaisi sen sekä omistaisi ja hallitsisi sitä vanhurskaudessa. (1 Moos. 1: 28.) Aadam ei pystynyt tähän, ja synnin kautta rikottu herraus otettiin häneltä pois. Sen jälkeen sallittiin enkelien hallita. Mutta sen sijaan, että olisivat kohottaneet langennutta sukua, niin tapahtui, että muutamat "eivät säilyttäneet valta-asemaansa", vaan lankesivat ylitsekäymiseen. Vedenpaisumuksen jälkeen ilmotti Jumala Aabrahamille aikomuksensa tuoda tarvittavan avun syntiselle kuolevalle suvulle hänen jälkeläisensä kautta, herättämällä heidän keskuudestaan suuren lunastajan, hallitsijan ja opettajan, sanoen: "Sinun siemenessäsi pitää kaikki kansat maan päällä siunattaman."
Tämä oli aikaisin hengen antama viittaus kansallisesta yleisvallasta maan yli. Ja tullen Jumalalta, sisälsi tämä viittaus tuon hallitsijan erityisen sopivaisuuden ja aivan ominaisen etevyyden kaikkien muiden yli. Siksipä tulisi olemaan koko ihmiskunnalle hyödyllistä kuulua sellaisen hallitsijan alle. Kieltämättä tämä lupaus Aabrahamille täytti hänen jälkeentulevaistensa, israelilaisten sydämet ja mielet ja tunnettiin hyvin heidän heimolaistensakin, moabilaisten ja edomilaisten keskuudessa. On luultavaa, että muut kansat tulisivat tuntemaan sellaisen kansallistoivon, ja niin ollen emme voi epäillä, että ylpeys herättäisi heissä halun tulla tuoksi etevämmäksi kansaksi ja pitää hallussaan yleisvaltaa, koska hekin pitäisivät itseään joka suhteessa yhtä kykenevinä ja soveliaina hallitsemaan ja opettamaan ja siten siunaamaan kansoja, kuin joku Aabrahamin jälkeläisistä.
Israelin toivo saavuttaa maailmanvalta, ei kansojen toivon ja tahdon perustuksella, vaan Jumalan tahdon ja mielen ja hänen heidän hyväkseen ilmotetun valtansa perustuksella, näytti levinneen muihinkin kansoihin. Kaikissa tapauksissa huomaamme, että nuo pakanalliset kuninkaat ja kansat ottivat vastaan valtansa suosionosotuksina niiltä jumalilta, joita he palvelivat. Ja sama ajatus huomataan vieläkin jokaisessa pienemmässä hallitsijassa ja ruhtinaassa yhtähyvin kuin mahtavimmissa kuninkaissa ja keisareissa. Vaikka kuinkakin heikkoja sielun ja ruumiin puolesta, vaikka kuinkakin paheellisia ja kelvottomia hallitsemaan, olkoonpa sitten itseään eli toisia, vallitsee heitä melkein mielettömässä määrässä se ajatus, että Jumala erityisesti on valinnut heidät ja heidän perheensä hallitsemaan ja "SIUNAAMAAN" (?) koko maata. Tätä oppia, jonka syvät rivit ovat omaksuneet, toitotetaan mitaleissa, rahoissa ja valtiopapereissa sanoilla: "Jumalan armosta — kuningas."
Sillä lailla, Israelin odottaessa ja toivoessa luvattua herrautta maan yli ja kun he monta kertaa luulivat olevansa hyvin lähellä toivonsa toteutumista, erityisesti David ja Salomo kuninkaiden aikana, tuli yleisvallan halu yleiseksi toisissa kansoissa. Aikoessaan ottaa pois kruunun Israelilta, kunnes lupauksen oikea siemen tulisi ottamaan vallan, päätti Jumala antaa pakanallisten valtakuntien ottaa hallitusvallan ja tehdä kokeita maailman hallitsemisessa, jotta maailma myös oppisi huomaamaan turhuuden omissa itsehallitusponnistuksissaan, niin kauvan kuin se on nykyisessä syntisessä tilassaan. Niinkuin hän oli antanut Aadamin menetetyn herrauden enkeleille osottaaksensa heidän kelvottomuuttaan hallitsemaan ja siunaamaan maailmaa, niin jätti hän nyt tämän herrauden pakanoille antaaksensa heidän koettaa eri tapojaan ilman hänen avustustansa. Näitä erilaisia kokeiluja sallii Jumala arvokkaina ja tarpeellisina opetuksina, jotka täyttävät välillä olevat ajat, kunnes Herran Voideltu, jolla on siihen oikeus, tulee ottamaan vallan ja täyttämään kaikki hänen armolliset aikeensa.
Koska lihallinen Israel oli esikuva hengellisestä Israelista, evankelisesta seurakunnasta, jota myös kutsutaan tässä korkeammassa merkityksessä "kuninkaalliseksi papistoksi ja pyhäksi kansaksi" (1 Piet. 2: 9), ja joka määrättynä aikana tulee hallitsemaan ja siunaamaan kaikkia kansoja, niin oli heidän valtakuntansa samalla tavalla eräissä suhteissa Kristuksen valtakunnan esikuva. Niinmuodoin kun Jumalan aika tuli jättää maailmanvalta pakanoille, oli johdonmukaista, että hän ensin ottaisi pois esikuvauksellisen kruunun Israelilta, ja sitten lakkaisi antamasta tunnustustaan esikuvaukselliselle valtakunnalle. Tämän hän teki, selittäen että he olivat osottautuneet kelvottomiksi korotettaviksi yleisvaltaan, koska heissä siinä määrin kun olivat saavuttaneet kunnioitusta kansana, pääsi valtaan tapain turmelus, turhamaisuus ja epäjumalisuus. Tämä tapahtui kuningas Sedekian päivinä ja jumalallinen käsky lausutaan profeetan sanoissa: — "Näin sanoo Herra Jehova: pane pois kuninkaallinen otsakoriste ja ota kruunu päästäsi. Se, mikä nyt on, ei ole pysyvä sellaisena. Alennettu pitää ylennettämän ja korkia alennettaman. Minä tahdon sen (kruunun) kukistaa, kukistaa, kukistaa; eikä se ole enää oleva, kunnes hän tulee, jolla on siihen oikeus ja hänelle minä sen annan." — Hes. 21: 24—27. Tämä kruunun eli vallan kukistaminen on tapahtunut. Kruunu siirrettiin ensin Baabeliin, senjälkeen meedilais-persialais valtakuntaan, sitten makedoniaan ja lopullisesti Roomaan. Näiden valtojen luonteen, jommoisena se historian lehdille piirretään, olemme huomanneet täydellisesti pitävän yhtä profeetallisien kertomuksien kanssa, sellaisina kuin ne kuvataan Nebukadnesarin näyssä suuresta kuvapatsaasta ja Danielin näyssä neljästä petoeläimestä. Tämä Israelin vallan kukistettu tila tulisi jatkumaan, kunnes Kristus, Israelin ja koko maan valtaistuimen oikea perillinen, joka osti sen omalla kalliilla verellänsä, tulisi ottamaan vallan. Hänen valtansa tulee, niinkuin olemme nähneet, olemaan maailman viides yleisvalta, Jumalan valtakunta koko taivaan alla. Mutta erotukseksi neljästä edellisestä vallasta, jotka sallittiin määrätyksi ajaksi, ja jotka sentähden tunnustettiin, joskaan niitä ei hyväksytty, tulee tämän hyväksymään ja vahvistamaan Jumala, hänen edustajanansa maan päällä. Se tulee olemaan Jumalan Valtakunta, Jehovan Voidellun Valtakunta. Se pystytetään vähitellen suuren hädän aikana, jolla evankelinen aika tulee päättymään ja jossa nykyiset hallitukset tulevat täydellisesti kukistettaviksi häviten suuressa sekasorrossa.
Tässä luvussa esitämme Raamatun todistuksen siitä, että täydellinen loppu pakanain ajoista, s.o. täydellinen loppu heidän sallituille valloilleen, on saavutettu vuonna 1914, ja että tämä päivämäärä tulee olemaan äärimäinen raja epätäydellisien ihmisien hallitukselle. Huomattakoon, että jos tämä osotetaan olevan Raamatussa varmasti todistettu tosiseikka, niin se todistaa:
Ensimäiseksi, että silloin Jumalan valtakunta, josta Herramme opetti meitä rukoilemaan: "Tulkoon valtakuntasi", on saavuttanut täydellisen maailmaakäsittävän vaikutuksen, ja että se silloin tulee olemaan pystytetty eli vahvasti perustettu maan päälle, nykyisten hallitusten raunioille.
Toiseksi todistaa se, että hän, jonka oikeus on siten ottaa valta, silloin tulee olemaan läsnä maan uutena hallitsijana; eikä sitä ainoastaan, vaan se todistaa, että hän tulee olemaan läsnä melkoisen ajan ennen tätä päivämäärää; sillä näiden pakanallisien hallituksien kukistumisen suoranaisena syynä on se, että hän särkee niitä kuin saviastioita (Ps. 2: 9; Ilm. 2: 27.) ja pystyttää niiden sijaan oman vanhurskaan hallituksensa.
Kolmanneksi todistaa se, että joku aika ennen 1914 vuoden loppua, tulee Kristuksen, Jumalan tunnustaman Seurakunnan, "Kuninkaallisen papiston", "Kristuksen ruumiin" viimeinen jäsen kirkastettavaksi Pään kanssa; sillä jokainen jäsen tulee hallitsemaan Kristuksen kanssa, ollen hänen kanssaan valtakunnan kanssaperillinen, ja valtakuntaa ei voida pystyttää, jos yksikään jäsen puuttuu.
Neljänneksi todistaa se, että tästä ajasta alkaen Jerusalem ei kauvemmin tule olemaan pakanain tallattavana, vaan tulee nousemaan jumalallisen epäsuosion tomusta ja tuhkasta kunniaan, sillä "pakanain ajat" tulevat silloin olemaan päättyneet eli täyttyneet.