Raamatun tutkisteluja 3: Tulkoon valtakuntasi

by C. T. Russell

"Aasian aarteet, voitettujen kansojen aseet ja sotamerkit sekä syrialaisen kuningattaren mainio pöytäkalusto ja vaatevarasto olivat asetetut tarkkaan järjestykseen tai pikemmin sanoen taiteelliseen epäjärjestykseen… Zenobian ihana vartalo oli kahlehdittu kultaisilla kahleilla; orja kannatti kultaketjua, joka oli kääritty hänen kaulaansa hänen melkein vaipuessaan jalokivien sietämättömän painon alla. Hän käveli jalkaisin niiden vaunujen edellä, joissa hän oli toivonut kerran saavansa ajaa voittajana Roomaan."

Mitä profetan tiedonantoon tulee, että palatessaan hänen sydämensä tulisi olemaan pyhää liittoa [kristinuskoa] vastaan, sanoo Mosheim: —

"Vaikkakin Aurelianus oli ylenmäärin epäjumalisuuteen menevä, ja vaikka hänellä oli suuri vastenmielisyys kristittyjä kohtaan, ei hän kumminkaan ryhtynyt minkäänlaisiin vastustaviin toimenpiteisiin neljän vuoden aikana. Mutta hallituksensa viidentenä vuonna, lieneekö se sitten johtunut hänen omasta tai toisten taikauskosta, alkoi hän tehdä valmistuksia vainotaksensa heitä; ja niin julma ja petomainen oli hänen luonteensa, ja siihen määrin oli hän pappien ja jumalien ihailijoiden vaikutuksen alaisena, että, jos hän olisi saanut elää, olisi hänen vainonsa tullut kaikkia edellisiä vainoja kauheammaksi. Mutta ennenkuin hänen uudet käskykirjeensä olivat ehtineet kaikkiin maakuntiin, kuoli hän salamurhaajan käden kautta; ja sentähden ainoastaan harvat kristityt saivat kärsiä hurskautensa tähden hänen aikanaan." [History af Christianity, II osa, 101 siv.]

Tämä vainoamishalu kristinuskoa vastaan esiintyi senjälkeen kun hän palasi valloitusmatkaltansa, kuten ennustuksessa ilmotetaan. Aurelianus oli auringon palvelija, ja hän piti voittoansa Zenobiasta auringon antamana; ja heti taistelun jälkeen meni hän auringolle pyhitettyyn suuremmoiseen temppeliin, kantamaan kiitostansa suosiosta. Kun kristityt eivät pitäneet aurinkoa palvelemisen arvoisena ja kieltäytyivät ottamasta osaa tähän auringonpalvelukseen, otaksutaan tuon epäämisen olleen syynä hänen äkkiarvaamattomaan ja väkivaltaiseen vastustukseensa.

Värssy 26: "Ja ne jotka syövät hänen herkkujansa, ne häntä hävittävät, ja hänen sotajoukkonsa hajoo, ja monta kaatuu surmattuna." Aurelianuksen omat sotapäälliköt salamurhasivat hänet. Menestys seurasi hänen sotajoukkoansa, vaikka monet siinä kaatuivat.

27 värssy ei tarkota Roomaa eikä Egyptiä, vaan kahta kuningasta tahi valtaa roomalaisessa valtakunnassa — keisarivaltaa, joka vähitellen hävisi kokonaan, ja pappisvaltaa, joka vähitellen kohosi eloon ja kunnianhimoon. Molemmat koettivat käyttää toisiaan omiin itsekkäisiin tarkotuksiinsa, koettaen samalla kieltää sellaisten tarkotusten olemassa olon. Värssy kuuluu: "Ja kumpaisenkin kuninkaan sydän on pahuuteen päin, ja yhdessä pöydässä he valhetta puhuvat; mutta ei se menesty (silloin), sillä vielä on loppu määräaikaan määrätty." Eli, lausuaksemme ajatuksen selvemmin, Jumala oli määrännyt 1260 vuotta paavikunnan vainoamisajan pituudeksi, sentähden ei keisarivallan ja pappisvallan yhdistyksellä eli liitolla saattanut olla menestystä silloin, sillä jos nuo 1260 vuotta olisi laskettu siitä ajasta, olisi "lopun aika" tullut liian aikaisin, sentähden oli välttämätöntä, että se (liitonteko) siirrettiin tuonnemmaksi, ja että se sai vasta vähitellen kehittyä keisarivallan rappeutumisen kautta Italiassa. Kirkkohistorian lehdillä näemme kristittyjen piispojen juonet vallan voittamiseksi Rooman valtakunnassa; ja ilmeisesti harkitsivat Rooman keisarit paljon, eikö sentään olisi heille edullista hyväksyä tuo uusi uskonto. Näyttää siltä, että Konstantin ainoastaan toteutti, kypsyneempänä aikana sen, mitä toiset enemmän tai vähemmän olivat ajatelleet. Mutta kansan mielialan tähden tuli Konstantinkin estetyksi heti, ja niin pian kuin oli toivottu, aikaansaamasta kirkon ja valtion voimien yhdistymisen.

Meistä värssyt 29 ja 30 näyttävät olevan sulkujen välinen lause, joka on pistetty siihen peittämään tarkotusta joksikuksi ajaksi, keskeyttämällä kertomuksen järjestyksen, ja uskomme sen tarkottavan erästä, siihen aikaan nähden, kaukana tulevaisuudessa olevaa yhteentörmäystä Rooman ja Egyptin valtojen edustajain välillä. Mitään muuta yhteentörmäystä kun tämä ainoa, ei tulisi olemaan näiden välillä, ja se tulisi tapahtumaan juuri tuona "määrä-aikana" — lopun aikana, 1799. Tästä syystä jätämmekin näiden värssyjen tutkimisen siksi kunnes tulemme tarkastamaan tätä viimeistä taistelua heidän välillään, niinkuin siitä yksityiskohtaisesti kerrotaan 40—45 värssyissä.

31 värssy liittyy 27 värssyn ajatukseen, ja tarkottaa se meidän mielestämme sitä Rooman valtakunnan kahdesta vallasta, jolla oli suurempi menestys — paavikuntaa. Kun ennustus siten on seurannut historiassa esiintyviä eteviä, yksityisiä hallitsijoita Aurelianukseen asti ja on tutustuttanut meidät noiden kahden toisiansa vastaan vihollismielisen — maallisen ja kirkollisen — hallitusvallan kanssa, jotka pian sen jälkeen nousivat, osottaa se senjälkeen paavikunnan mahtavammuuden ja sen luonteen ja toiminnan Jumalan totuuteen ja seurakuntaan nähden — ja esitetään se tässä yhtenä ainoana kuninkaana tai valtana, huomioonottamatta sen monia paavien tai päiden vaihdoksia. Me tiedämme, että taistelussa maallisien ja uskonnollisten hallitsijain välillä paavikunta suoriutui voittajana; ja ennustus kuuluu: "Sotajoukot nousevat — [tai 'vahvoja nousee hänestä' — Youngin engl. k.] ja saastuttavat (voiman) pyhäkön ja linnoituksen ja _poistavat jokapäiväisen uhrin ja asettavat hävityksen kauhistuksen_."

Meidän käsityksemme tästä asiasta on, että vaikkakaan ei seurakunta eikä maallinen valta onnistuneet nielemään toinen toistaan, niinkuin jo yhteen aikaan näytti, niin nousi kumminkin "voimakkaita", jotka saastuttivat sekä maallisen hallituksen että totisen uskonnonkin perusopit. "Voiman pyhäkköä" maallisen hallituksen rauhoitettua aluetta, jonka Jumala määrätyksi ajaksi oli jättänyt pakanoille, tämän maailman valtakunnille, koettivat kukistaa ne seurakunnan jäsenet, jotka himosivat hallitusta nykyaikana ja jotka kaikin tavoin koettivat anastaa maallista valtaa edistääkseen kukin omia kirkollisia suunnitelmiaan; ja Jumalan pyhäkkö (hänen pyhä asuntonsa — seurakunta) häväistiin ja halvennettiin näiden "voimallisten" innokkaitten ponnistusten kautta voittaakseen vallan maallisten hallitusmiesten keskuudessa ja saadakseen suuremman jäsenmäärän ja vaikutusvallan kansan keskuudessa. Tämä oli paavikunnan alkuperäinen oras, nim. työskentelyssä kohottautua valtaan papillisena valtakuntana.

Emme saata ihmetellä, että nämä itsepäiset "voimakkaat", jotka eivät välittäneet Jumalan suunnitelmasta, joka määrää, että meidän nykyajassa on oltava alamaisia "niille esivalloille, jotka ovat" (jotka Jumala on määrännyt nyt koetellakseen ja valmistaakseen meitä, korottaakseen meidät vastaisuudessa valtaan, kirkkauteen ja maailman hallitukseen), ja, jotka olivat päättäneet, jos mahdollista, hallita ennen Jumalan aikaa, olivat siihen määrin ristiriidassa Jumalan suunnitelman kanssa, että he kadottivat totuuden syvimmän olemuksen ja ytimen säilyttäen ainoastaan muodon, ulkonaisen kuoren. Suuri ratkaiseva askel luopumusta kohden oli "jokapäiväisen uhrin poistaminen". Tämän, joka sisälsi opin transsubtantiationista (leivän ja viinin muuttuminen todelliseksi lihaksi ja vereksi pappien sitä siunatessa) ja messu-uhrista, ja joka osotti roomalaisten opinkappaleitten syvimmän alennustilan, mainitsemme ainoastaan tässä ja jätämme sen täydellisemmän tarkastamisen toisen ennustuksen yhteyteen myöhemmässä luvussa. Tämän turmiollisen ja rienaavan eksytyksen alkamisesta asti kutsuu Jumala paavillista järjestelmää kauhistukseksi; ja sen jälestäpäin seuraavaa valtaan korottamista nimitetään tässä "hävityksen kauhistuksen asettamiseksi". Kuinka hyvin paavikunta on ansainnut tämän nimityksen, ja kuinka tuhoava sen onnettomuutta tuottava vaikutusvalta on ollut, sen täydellisesti todistaa "pimeiden aikojen", keskiajan historia, josta olemme antaneet muutamia vilahduksia edellisessä osassa.