"Tehden eritavalla kuin Kaarlo Suuri ja toiset hallitsijat, jotka olivat saapuneet Roomaan sellaisissa tilaisuuksissa, vaati hän (Napoleon) julkeudessaan, että pyhä isä tulisi Pariisiin kruunaamaan hänet. Paavi tunsi ääretöntä vastahakoisuutta poiketa siten vanhasta tavasta. Niin, pitipä hän sitä korkean virkansa halventamisena."

Mitä tulee niihin nöyryytyksiin, joita Napoleon kokosi paavikunnalle, sanoo historia [Campaigns of Napoleon, siv. 89, 90]:

"Tehtiin [23 p. kesäk. 1796] paavin [Pius VI] kanssa aselepo, jonka ehdot olivat kylliksi nöyryyttävät kirkon päälle, joka kerran oli Euroopan mahtavin yksinvaltias. — Paavi, joka kerran polki kuninkaat jalkoihinsa, asetti virkaan ja pani pois viralta yksinvaltiaita, hallitsi valtioita ja valtakuntia, ja pystytti, ikäänkuin olisi Kaikkivaltiaan suuri ylimäinen pappi ja sijainen maan päällä, hallituksen, ollen muka korkein herra ja hallitsi siten toisia yksinvaltiaita, oli pakotettu juomaan pohjasakkaa myöten nöyryytyksen maljan. Jos juoma olikin katkera, oli se kumminkin ainoastaan samanlainen kuin se, jota hänen edeltäjänsä niin runsain määrin olivat lahjottaneet muille. Hän pakotettiin avaamaan satamansa ranskalaisille laivoille ja sulkemaan ne kaikkien muiden kansakuntien lipuilta, jotka olivat sodassa Ranskan tasavallan kanssa; hänen tuli antaa Ranskan sotajoukon edelleenkin omistaa Bolognan ja Ferraran lahjoitusmaat, ja luopua Anconan linnoituksesta sekä antaa ranskalaisille 100 maalausta, veistokuvia, vaaseja eli kuvapatsaita, joita Pariisista Roomaan lähetetyt lähettiläät valitsisivat; niinikään oli annettava 500 (vanhaa ja arvokasta) käsikirjotusta, valittavaksi samalla tavalla; ja sovittaakseen kaiken oli hänen pyhyytensä maksettava tasavallalle 21,000,000 ranskalaista livreä [noin 21,000,000 Smk.], mistä määrästä suurimman osan tulisi olla helkkyvää rahaa tai kulta- ja hopea-tankoja."

Siinä tapauksessa, ettei näitä sakkoja maksettu täsmällisesti lisättiin rahasakot 50,000,000 livreen [noin 50,000,000 Smk.] ja eräät paavin alueet oli luovutettava Ranskalle; ja lopulta paavi vietiin vankina Ranskaan, missä hän kuoli.

Pius VII:nneltäkin, joka oli jälleen asetettu paavinarvoon ja joka vuonna 1804 oli läsnä Napoleonin kruunauksessa, riistettiin sittemmin Napoleonin käskykirjeen kautta (1808—1809) joka maallisen vallan hitunenkin, ja Rooman kuvapatsaat ja taideteokset otettiin Ranskan suojelukseen. Napoleonin käyttämä kieli kuului: "se maa-alueiden lahjotus, jonka suuri edeltäjämme Kaarle Suuri teki pyhälle istuimelle… Urbino, Ancona, Macerata, yhdistetään ainaiseksi Italian valtakuntaan."

Tämän käskyn merkityksen lausuu eräs roomalaiskatolilainen kirjailija seuraavalla tavalla [Chair of. St. Peter, siv. 439, 440]:

"Tähän lisättiin, että paavin tuli edelleenkin olla Rooman piispana ja toimittaa hengelliset tehtävänsä niinkuin hänen edeltäjänsä olivat tehneet aikaisempina aikoina Kaarle Suuren hallitukseen asti. Seuraavana vuonna, rohkaistuneena aseittensa menestyksestä, päätti keisari, että paavilta oli riistettävä hänen tätä nykyä ainoastaan nimellinen yksinvaltansa — maallisen vallan varjokin, joka hänellä vielä oli jälellä pääkaupungissaan ja lähinnä olevissa maakunnissa. [Nämä oli paavikunta omistanut vuosikausia ennen Kaarlo Suuren lahjaa — vuodesta 539 j.K.]. Hän antoi siis uuden käskykirjeen Itävallan Caesarin linnasta, että nim. Rooma olisi keisarillinen vapaakaupunki; että neuvoskunta, jonka keisari silloin nimitti, tulisi johtamaan sen kunnallista hallitusta; että sen kuvapatsaat ja taideaarteet otettaisiin Ranskan suojelukseen, ja että, koska paavi oli lakannut hallitsemasta, hänen pyhyydellensä määrättäisiin palkka."

Tämän jälkeen julisti Pius VII Napoleonin pannaan, minkä johdosta hän vietiin vankina Ranskaan, jossa lopulta allekirjoitti kirkkosuostumuksen Fontainebleaussa, päivätty 25 p. tammikuuta 1813, minkä kautta jätti Napoleonille vallan nimittää piispoja ja arkkipiispoja ja kumosi itse asiassa omankin valtansa saada panna vastalause sellaisia nimityksiä vastaan. Siten hän oikeastaan antoi Napoleonille paavin valtuudet, mitä Napoleon juuri kauvan oli halunnutkin.

Roomalais-katolilaisetkin ovat panneet merkille niiden tapahtumain tärkeyden, jolla 19:s vuosisata alkoi. He eivät ainoastaan myönnä niitä vahinkoja ja solvauksia, joita ovat kärsineet, kuten ylempänä on mainittu, vaan he väittävät vielä, että paavikunnan tuhatvuotishallitus (ne tuhatta vuotta, jotka olivat kuluneet siitä ajasta kuin Kaarlo suuri lahjoitti edellä mainitut valtiot paavikunnalle — v. 800 j.K.) päättyi silloin, kun Napoleon otti pois nämä lahjamaat; mistä ajasta alkain sen valta ei ole ollut muuta kuin varjo. Paavikunta väittää Kristuksen valtakuntana muka täyttäneensä ennustetun kansain hallitsemisen, mistä mainitaan Ilm. 20: 1—4 ja että nykyinen vaikea ajanjakso heidän järjestelmälleen, on se "vähä aika", jolloin Saatana on irti laskettu, mistä mainitaan 7:ssä ja 9:ssä värssyssä. Ainoastaan ne, jotka paavikunnassa näkevät Saatanan mukailun totisesta Kristuksesta ja jotka ovat saaneet silmänsä auki näkemään oikean seurakunnan ja oikean hallituksen, saattavat täydelleen käsittää, mitä tämä on.

Olemme luullaksemme jo esittäneet tarpeeksi saadaksemme lukijan vakuutetuksi, että Ranskan vallankumous ja Napoleonin hallituskausi muodostavat paljon merkitsevän ajanjakson paavikunnan historiassa; ja sitä paavin vaikutusvaltaa, joka silloin murtui, ei ole milloinkaan saatu takaisin. Vaikkakin joskus muutamia suosion etuja sallittiin, olivat ne lyhytaikaisia, ja niitä seurasi uudistetut kunnianloukkaukset, kunnes v. 1870 paavien koko maallinen valta jälleen lakkasi, eikä se, kuten luulemme, enää milloinkaan tule virkoamaan. On muistettava myös, että juuri Napoleonin sotilaat mursivat auki inkvisitioni-vankilat ja tekivät lopun julkisista rääkkäyksistä ja mestauksista uskonnollisen vakaumuksen tähden.