Koska ei ainoastaan paavikunnan vallan aikojen loppu ole täten selvästi vahvistettu tapahtuvaksi Ranskan vallankumouksen aikana, vaan myöskin tapahtumain kautta 11:nnessä luvussa 40—44 värss., jotka ilmaisevat itse vuodenkin 1799, saatamme helposti laskea taaksepäin 1260 vuotta nähdäksemme, alkoiko paavinvalta silloin. Jos me huomaamme niin olleen, on meillä niin selvä ja luja todistus kuin usko saattaa vaatia. Todistelkaamme nyt siis:
Laskemalla taaksepäin 1260 vuotta vuodesta 1799, tulemme vuoteen 539 j.K., jolloin näytämme paavikunnan alkaneen. Mutta paavijärjestelmä on ollut sellainen sekotus valtiotaidosta ja pappistaidosta ja sillä oli niin pieni ja asteettain tapahtuva alku samoin kuin asteettain tapahtuva loppukin, että monet erilaiset ajatukset sen alkamisesta ja loppumisesta ovat sekä järjellisiä että mahdollisia, kunnes saamme Jumalan määrätyn vuosiluvun sen nousemiselle ja lankeemiselle ja näemme kuinka perin oikeat ne ovat. Paavikunta vaati ylivaltaa kirkollisissa ja valtiollisissa asioissa ja sekaantui politiikkaan, ennenkuin vastustajat tunnustivat sen; samoin kuin se on koettanut harjottaa yhteiskunnallista valtaa ja selittänyt päänsä olevan erehtymättömän sen jälkeen kun ennustus osottaa sen vallan murtuneen ja sen hävittämisen alkaneen. Mutta Italian kansa Romagnan maakunnassa ei ole tunnustanut paavikuntaa sen jälkeen kun Ranskan vallankumous mursi tietämättömyyden ja taikauskoisen kunnioituksen lumouksen. Vaikka paavi ajottain, vallankumouksien väliaikoina, on istunut nimellisenä hallitsijana paavivaltioissa, on se vain ollut vieraana anastajana, Itävallan ja Ranskan edustajana, joiden sotajoukot vuorotellen ovat suojelleet häntä hänen harjottaessaan virkatointansa. Nyt, kun tiedämme, että tuo 1260 vuoden jakso alkoi vuonna 539, saatamme huomata sen, mitä ennen emme olisi voineet nähdä. Paavilaiset itse ovat hyvin taipuvaisia laskemaan valtansa alkamisen joko siitä kun Konstantin kääntyi ja Rooman valtakunta omisti nimellisesti kristillisyyden vuonna 328, taikka siitä kun Kaarle Suuri lahjotti paavivaltiot kirkolle vuonna 800. Se asianhaara on kumminkin varma, että Konstantin ei millään tavalla tunnustanut yhteiskunnallista valtaa seurakunnalle kuuluvana oikeutena tai omaisuutena; päinvastoin, vaikka hän suosi kristinuskoa, niin teki pikemmin seurakunta keisarin ainakin päänsä vertaiseksi niin, että keisari kutsui kokoon kirkolliskokouksia ja sekautui kirkollisiin asioihin, vaikkei seurakunnan sallittu sekaantua yhteiskunnallisiin asioihin. Vuosiluku 539 j.K., jonka profetallinen 1260 vuoden mittapuu ilmaisee, on melkein puolivälissä kirkon ja valtion yhtymistä, joka tapahtui vuonna 328, ja Kaarle Suuren kirkolle antamaa täyttä ja täydellistä tunnustusta sen olemisesta kaiken hallituksen päänä — yhteiskunnallisen ja kirkollisen hallituksen harjottajana — vuonna 800 j.K.
Konstantinin ajoista alkain oli Rooman piispoilla ollut erittäin huomattava asema maailman edessä, eikä kestänyt kauan ennenkuin he alkoivat vaatia valtaa kaikkien muiden yli — kirkossa niinkuin maailmassakin — vaatien että joku yksityinen henkilö tunnustettaisiin valtiaaksi eli seurakunnan pääksi, ja että Rooman piispa olisi tämä yksi. He sanoivat sekä Pietarin että Paavalin asuneen Roomassa, ja Rooman tulleen siten ikäänkuin määrätyksi apostolisen hallituksen paikaksi, kuten myöskin, että kaupunki jo itsessäänkin, kun se kauvan oli ollut caesarien ja yhteiskunnallisen hallituksen istuin, oli kansan käsityksen mukaan hallituspaikka.
Näitä ylivallan vaatimuksia ei kumminkaan niinkään helposti otettu kuuleviin korviin. Kilpailun henki alkoi nostaa päätänsä, ja toiset piispat toisissa suurissa kaupungeissa alkoivat myöskin vaatia ylivaltaa, mikä milläkin perustuksella. Vasta vuonna 533 Justinianus I tunnusti Rooman piispan arvokkaammuuden. Tämä tapahtui yhteydessä innokkaan uskonnollisen keskustelun kanssa, jossa keisari puolusti Rooman piispaa tunnustaen Neitsyt Maarian palvomisen arvoiseksi, ja taisteli eutykianien ja nestorianien kanssa Herramme Jeesuksen luonteiden eroavaisuuksista ja sekotuksista. Keisari pelkäsi, että tämä erimielisyys saattaisi hajottaa kirkon ja siten valtakunnankin, mitkä hän kumminkin tahtoi kaikin mokomin liittää lujemmin yhteen; sillä jo silloin, niin aikaiseen, olivat nimiseurakunta ja valtio yhtä — "kristikunta". Ja kun hän halusi korkeampaa oikeutta riitojen ratkaisijaksi ja määrääjäksi kansalle, mitä sen tulisi uskoa, mitä ei, ja kun hän huomasi Rooman piispan jo olevan kuuluisimman niistä, jotka vaativat pääpiispan (paavin eli päällysmiehen) virkaa, sekä myöskin "oikeaoppisimman", joka lähinnä eri kysymyksissä oli samaa mieltä keisarin omien mielipiteitten kanssa, niin ei Justinianus ainoastaan kirjallisissa kynäelmissä tuominnut eutykianien ja nestorianien oppeja, vaan puhutteli Rooman piispaa kaikkien pyhien seurakuntien ja kaikkien Jumalan pyhien pappien päänä, jonka kautta hän tunnusti hänet ja halusi auttaa häntä kerettiläisten masentamisessa ja kirkon yhteyden lujittamisessa.
Tämän käskykirjeen yhteydessä puhutteli keisari paavi Johannesta,
Rooman patriarkkaa, tällä tavoin:
["Victor Justinanus, pius, felix, inclytus, triumphator, semper Augustus, Joanni sanctissimo Archiepiscopo almae Urbis Romae et Patriarchae. — Reddentes honorem apostolicae sedi, et vestrae sanctitati (quod semper nobis in voto et fuit et est), et ut decet patrem honorantes vestram beatitudinem, omnia quae ad ecclesiarum statum pertinent festinavimus ad notitiam deferre vestrae sanctitatis; quoniam semper nobis fuit magnum studium, unitatem vestrae apostolicae sedis, et statum sanctarum Dei ecclesiarum custodire, qui hactenus obtinet, et in commote permanet, nulla intercedente contrarietate. Ideoque omnes sacerdotes universi Orientalis tractus et subjicere et unire sedi vestrae sanctitatis properavimus, in praesenti ergo quae commota sunt (quamvis manifesta et indubitata sint et secundum apostolicae vestrae sedis doctrinam ab omnibus semper sacerdotibus firme custodita et predicata) neccessarium duximus, ut ad notitiam vestrae sanctitatis perveniant. Nec enim patimur quicquam, quod ad ecclesiarum statum pertinet, quamvis manifestum et indubitatum sit, quod movetur ut non etiam vestrae innotescat sancritati quae caput est omnium sanctarum ecclesiarum. Per omnia enim (ut dictum est) properamus honorem et auctoritatem crescere vestrae sedis.">[
"Voitollinen Justinianus, hurskas, onnellinen, kuuluisa, riemuitseva, alituisesti korotettu, Johannekselle, kaikkein pyhimmälle arkkipiispalle ja kukoistavan Rooman kaupungin patriarkalle. — Esiintuoden apostoliselle istuimelle ja Teidän Pyhyydellenne (niinkuin halumme aina on ollut ja on) tulevan kunnian ja Teidän Autuudellenne, niinkuin isälle kuuluu, olemme kiiruhtaneet tuomaan Teidän Pyhyytenne tietoon kaiken sen, mikä koskee seurakuntien tilaa, koska hartain toivomme aina on ollut valvoa Teidän apostolisen istuimenne yhteyttä ja Jumalan pyhien seurakuntien tilaa, joka tähän asti on säilynyt ja järkähtämättä jatkuu ilman väliin tulevaa vastoinkäymistä. Ja niin ollen olemmekin kiirehtineet asettamaan johtonne alaisiksi ja yhdistämään Teidän Pyhyytenne istuimeen koko Itämaan kaikki papit. Nykyhetkellä siis pidämme tarpeellisena tuoda Teidän Pyhyytenne tietoon ne kohdat, jotka ovat tulleet erimielisyyden esineiksi, kuinka selvät ja epäilemättömät ne ovatkaan ja kuinka kovasti kaikki papit ovatkaan niitä aina valvoneet ja saarnanneet Teidän apostolisen istuimenne opin mukaan. Sillä emme voi sallia minkään kysymyksen, joka koskee seurakuntain tilaa, kuinka selvä ja eittämätön se sitte lieneekään, jäädä tulematta Teidän pyhyytenne, kaikkien pyhien seurakuntien pään tietoon. Sillä kaikissa kohdissa riennämme (niinkuin jo on mainittu) kartuttamaan Teidän istuimenne kunniaa ja valtaa."
Kirje koskettelee senjälkeen eräitä kerettiläisiksi leimattuja mielipiteitä, jotka aiheuttivat erimielisyyden, ja ilmaisee keisarin uskon olleen yhtäpitävän Rooman seurakunnan uskon kanssa. Se päättyy seuraavasti:
["Suscipimus autem sancta quatuor concilia: id est, trecentorum decem et octo sanctorum patrum qui in Nicaena urbe congregati sunt: et centum quinquaginta sanctorum patrum qui in hac regia urbe convenerunt: et sanctorum patrum qui in Epheso primo congregati sunt: et sanctorum patrum qui in Chalcedone convenerunt: sicut vestra apostolica sedis docet atque praedicat. Omnes ergo sacerdotes seguentes doctrinam apostolicae sedes vestrae ita credunt et praedicant."
"Unde properavimus hoc ad notitiam deferre vestrae sanctiatis per Hypatium et Demetrium, beatissimos episcopos, ut nec vestram sanctitatem lateat quae et a quibusdam paucis monachis male et Judaicesecundum Nestorii perfidiam denegata sunt. Petimus ergo vestrum paternum affectum; ut vestris ad nos destinatis literis, et ad sanctissimum episcopum hujus almae urbis, et patriarcham vestram (quoniam et ipse per eosdem scripsit ad vestram sanctitatem, festinans in omnibus sedem sequi apostolicam beatitudinis vestrae), manifestum nobis faciatis, quod omnes qui praedicta recte confitentur, suscipit vestra sanctitas, et eorum qui Judaice aussi sin rectam denegare fidem, condemnar perfidiam. Pius enim ita circa vos omnium amor, et vestrae sedis crescet auctoritas; et quae ad vos est unitas sanctarum ecclesiarum inturbata servabitur, quando per vos didicerint omnes beatissimi episcopi eorum quae ad vos relata sunt sinceram vestrae sanctitatis doctrinam. Petimus autem vestram beatitudinem orare pro nobis, et Dei nobis adquirere provindentiam.">[