[Ote tästä käskykirjeestä kuuluu seuraavasti:
"Imp. Justinian. A. Constantinopolitis.
"Cum Salvatorem et Dominum omnium Jesum Christum verum Deum nostrum colamus per omnia, studemus etiam (quatenus datum est humanae menti assequi) imitari ejus condescensionem seu demissionem. Etenim cum quosdam invereniamus morbo atque insania detentos impiorum Nestorii et Eutychetis, Dei et sanctae catholicae et apostolicae ecclesiae hostium, nempe qui detectrabant sanctam gloriosam semper virginem Mariam Theotocon sive Dei param appellare proprie et secundum veritatem: illos festinavimus quae sit recta Christianorum fides edocere. Nam hi incurabiles cum sint, selantes errorem suum passim circumeunt (sicut didicimus) et simpliciorum animos exturbant et scandalizant, ea astruentes, quae sunt sanctae catholicae ecclesiae contrana. Necessarium igitur esse putavimus, tam haereticorum vaniloquia et mendacia dissipare, quam omnibus insinuare, quomodo aut sentiat sancta Dei et catholica et apostolica ecclesia, aut praedicent sanctissimi ejus sacerdotes; quos et nos sequuti, manifesta contituimus ea quae fidei nostrae sunt: non quidem inn vantes fidem (quod absit) sed coarguantes eorum insanium qui eadem cum impiis haereticis sentiunt. Quod quidem et nos in nostri imperii primordiis pridem satagentes cunctis fecimus manifestum.">[
Tämän, paavikunnan vaatimuksen ensimäisen tunnustuksen, julistivat sitten Fokus ja seuraavat keisairit yhä selvemmin ja selvemmin sanoin.
Mutta senkin jälkeen kun paavi oli tunnustettu hallitsijaksi, papilliseksi keisariksi, ei siitä silloin ollut mitään erityistä etua paavikunnalle, paitsi tyhjä nimi; sillä Justinianus pääkaupunkeineen oli kaukana Roomasta, Konstantinopolissa. Rooma, ja Italia ylipäänsä, olivat toisen valtakunnan — itägoottilaisen — vallan alaisina, jotka eivät tunnustaneet Rooman piispaa korkeimmaksi ylimäiseksi papiksi; sillä he olivat pääasiallisesti uskoltaan areiolaisia. Paavikunta tuli sentähden keisarin tunnustuksen kautta korotetuksi ja edistetyksi ainoastaan nimellisesti, kunnes Itägoottien valtakunta kukistui, jolloin sen korotus oli todellinen. Ja aivan kuin edeltäkäsin tehdystä sopimuksesta lähetti keisari heti (vuonna 534 j.K.) Belisariuksen sotajoukkoineen Italiaan, ja kuusi vuotta senjälkeen kun keisari tunnusti paavin, oli itägoottilaisten valta kukistettu, ja heidän kuninkaansa Vitiges ja heidän sotajoukkonsa paras osa laskettu muiden voitonmerkkien kanssa Justinianuksen jalkain juureen. Tämä tapahtui vuonna 539, mikä sentähden on aika, josta meidän on laskettava "hävityksen kauhistus pystytetyksi". Siinä oli paavikunnan pieni alku. Siinä alkoi Danielin ennustuksessa (Dan. 7: 8, 11, 20—22, 25) mainittu omituinen "sarvi" kohottautua roomalaisesta pedosta. Se oli alkanut muodostautua tai juurtua kaksi vuosisataa aikaisemmin, ja kaksi vuosisataa sen vähäpätöisestä esiintymisestä oli se "muodoltansa vertaisiaan suurempi" — suurempi kuin toiset sarvet, hallitukset ja vallat vanhan valtakunnan alueella — ja sen silmät, ja sen suu, joka puhui suuria röyhkeitä sanoja, alkoi kehittyä; ja se kohottautui toisten sarvien yli väittäen itsellään olevan jumalallisen oikeuden siihen.
Profetta oli sanonut että kolme sarvea tulisi revittäväksi pois tahi hävitettäväksi, jotta tulisi tilaa eli valmistuisi tie tälle omituiselle vallalle eli "sarvelle". Niin näemme olevankin; Konstantin rakensi Konstantinopolin ja muutti pääkaupunkinsa sinne; tämä, vaikka olikin suotuisa paavikunnan kehittymiselle caesarien istuimelle, oli epäsuotuisaa valtakunnalle; ja pian huomattiin sopivaksi jakaa valtakunta, ja Italia oli senjälkeen tunnettu läntisen valtakunnan nimellä, jonka istuin tai pääkaupunki oli Ravenna. Tämä oli yksi "sarvista"; sen kukistivat vuonna 476 j.K. herulit, toinen "sarvi", joka pystytti valtansa sen raunioille. Sitä seurasi itägoottien kuningaskunta, kolmas "sarvi", joka kukisti herulit ja asetti itsensä Italian hallitsijaksi, vuonna 489 j.K. Ja niinkuin juuri olemme nähneet, tunnusti Justinianus juuri tämän "sarven" (kolmannen, jonka tuli valmistaa tilaa paavilliselle sarvelle) paavillisen ylivallan; ja hänen käskystänsä ja hänen sotapäällikkönsä ja hänen sotajoukkonsa kautta revittiin se (kolmas sarvi) pois. Ja niinkuin olemme nähneet, oli sen poisrepiminen tarpeellinen paavikunnan edistymiseksi vallassa omituisena sekotuksena valtiollisesta ja uskonnollisesta vallasta — tuo omituinen "sarvi", erilainen kuin toverinsa. Niin, näyttääpä todennäköiseltä, että paavikunta salaisesti suosi kunkin näiden "sarvien" tai valtojen kukistumista siinä toivossa, että tie tällä tavalla avautuisi sen omalle korottamiselle, aivan niinkuin lopulta kävikin.
Itägoottien valtakunnan kukistumisen jälkeen tunnustettiin Itä-Rooman keisari joksikin aikaa Italian hallitsijaksi eksarkien edustamana; mutta koska näillä oli pääkaupunkinsa Ravennassa eikä Roomassa, ja koska he olivat tulleet tunnustaneeksi paavikunnan sillä tavalla kuin yllä on osotettu, seuraa siitä, että vuodesta 539 j.K. paavikunta oli tunnustettu korkeimmaksi vallaksi Rooman kaupungissa; ja että se siitä ajasta, (jolloin se "pystytettiin") alkoi kasvaa ja paisua "sarvena" eli valtana muitten "sarvien" eli valtojen joukossa, jotka edustivat Rooman yhdistettyä valtaa. Se seikka, että Italiassa, ja erityisesti Roomassa tänä aikana oli hyvin rauhatonta, kun se oli altis pohjoisesta päin anastajien ryöstöille, ja sitäpaitse pakotettu maksamaan melkoisia veroja sille herralle, joka kulloinkin oli lähinnä, vaikutti, että valtiollinen uskollisuus keisarin valtaa kohtaan Konstantinopolissa rikkoutui; joten kirkolliset hallitusmiehet, jotka aina olivat kansan luona ja puhuivat heidän kieltään ja jakoivat heidän kanssaan voitot ja tappiot, vaikeudetta hyväksyttiin Rooman kaupungin ja sen ympäristön neuvonantajiksi, suojelijoiksi ja hallitusmiehiksi.
Epäilemättä oli Justinianuksen tarkotuksena, tunnustaessaan Rooman piispan ylivallan vaatimus toisten yli, osaksi myöskin voittaa hänen myötävaikutuksensa siinä sodassa, jonka hän oli aikeessa alkaa itägoottilaisia vastaan voittaakseen takaisin Italian, joka oli osa Itä-Rooman valtakunnasta; sillä paavin ja kirkon vaikutus oli jo silloinkin melkoisen suuri ja kun sai sen puolelleen, oli voitto puoleksi varma jo alunpitäen.
Vaikka goottilaiset tekivätkin kapinan keisarikuntaa vastaan ja ryöstivät Rooman kaupungin, eivät he kumminkaan pystyttäneet valtaansa uudelleen, ja Rooman ainoana hallituksena oli kirkko. Ja vaikka longobardien kuningaskunta pian esiintyi näyttämöllä ja pystytti valtansa suurimmassa osassa Italiaa, kukistaen Itä-Rooman valtakunnan vallan, jonka Justinianus oli pystyttänyt ja jättänyt eksarkien käsiin, huomattakoon kumminkin tarkasti, että longobardit tunnustivat paavikunnan vallan Roomassa. Vasta tämän valtakunnan loppuaikoina, kahdeksannella vuosisadalla, tehtiin muutamia vakavia hyökkäyksiä paavin hallitusta vastaan; ja kertomus siitä on vaan omiaan vahvistamaan sen tosiasian että paavit, kukin järjestään olivat Rooman todelliset hallitsijat, luulotellut "caesarien seuraajat" — "hengelliset caesarit" — vaikka he käyttivät hyväkseen Konstantinopolin hallituksen suojelusta niin kauvan kuin heillä oli etua siitä. Kun longobardit lopultakin aikoivat ottaa haltuunsa Rooman, kääntyi paavi Ranskan kuninkaan puoleen pyytäen häntä suojelemaan kirkkoa (paavikuntaa) ja auttamaan sitä säilyttämään itselleen n.k. Pyhän Pietarin perinnön, jota se kauvan häiritsemättä oli hallinnut, ja jonka Konstantinin väitettiin lahjottaneen kirkolle. [Sen, että nämä vaatimukset olivat perää vailla, ja perustuivat väärennyksiin — "väärennettyihin käskykirjeisiin" — myöntävät nykyään kernaasti jo roomalaiskatolilaisetkin. Konstantin ei tehnyt mitään sellaista lahjotusta; paavikunta kasvoi voimaansa ja valtaansa Roomassa, niinkuin yllä olemme kertoneet.]
Ranskalaiset kuninkaat Pipin ja Kaarle Suuri veivät kumpikin vuorostaan sotajoukkonsa paavikunnan vallan suojaksi ja kukistivat longobardit. Juuri jälkimäinen näistä lahjoitti vuonna 800 j.K. paavikunnalle nimenomaan useita valtioita — jotka sittemmin ovat tunnetut "paavivaltioitten" nimellä, ja jotka jo on mainittu — sekä Rooman kaupungin esikaupunkeineen, jonka paavikunta itse asiassa oli omistanut jo vuodesta 539 j.K. Siis ei longobardien kuningaskunta tai "sarvi" estänyt tai täyttänyt paavikunnan sarven tilaa, niinkuin muutamat ovat otaksuneet, vaikkakin se joskus ahdisti sitä. Tästä longobardien hyökkäyksestä Roomaa vastaan sanoo Gibbon: