Yrjön kärsivällisyys ei kestänyt niin monta kieltoa. Suonet paisuivat hänen otsassaan; hän löi nyrkkinsä pöytään ja kiljasi: "Mitä sanot! pilkkaatko minua?" Samassa sieppasi hän kissannahkaisen lakkinsa päästä ja viskasi sen Jussia kohti. Hän ei kuitenkaan osannut. Alamittainen ei huolinut siitä vihan osoituksesta. Hän vastasi hiljaisesti.
"Herra Jumala, metsävouti! Kuinka niin vähästä suutut? Minä en tänä yönä huoli metsästyksestä. Anna minun olla rauhassa. Äsken vihastuit, koska tahdoin ampua metsäpukin; nyt suutut, kun en tahdo ampua. Mitä kummaa minun pitää tehdä, sinua tyydyttääkseni?"
Yrjö huomasi kiivastuneensa liian rutosti. Vieno päivänvalo, joka vähittäin alkoi tunkea pienien, auringon paahtamain ruutujen lävitse, muistutti hänelle myöskin, että häntä odotettiin herraskartanossa. Hänen täytyi siis nöyristyä vieläkin alemmaksi. Sentähden muuttui äkisti hänen tuima katsantonsa luonnottoman ystävälliseksi ja herttaiseksi myhäilyksi; hän meni alamittaisen luoksi ja pani kätensä hänen olalleen.
"Noh, noh, pikku vävyni! älä pane pahaksi; tiedäthän, että suon sinulle hyvää, vaikka toisinaan hiukan närkästyn. Jos lounaaksi voit hankkia minulle kauriin, niin saat kaksi riksiä. Mitä siihen vastaat?"
"Sn sitä voi luvata", vastasi Jussi.
"Vai et voi!" kiljasi Yrjö, lattiaa jalalla tömistäen; hän unohti taas teko-nöyryyttänsä ja töytäsi Jussia vasten. "Herra Jumalan poika! Paljonko sitte tahdot?"
"Suoraan sanoen", vastasi pieni mies hiljaisena ja hymyillen, "minä tahdon sata riksiä".
"Mitä! oletko hullu?"
"Ei, enpä ole. Eikä sinun tarvitse maksaa niitä järkiään, metsävouti; minä olen tyytyväinen, jos saan pikkuisen Katrin pantiksi rahoista".
"Vai siihen tyydyt? Hyvähän tuokin!" vastasi Yrjö vimmastuneena.