Muistin-pullot :,:
Niist' ei tietynä.
Sanottiin ei laisin:
"Jos ma luvan saisin?"
Ei! voan pohjaan, ei! voan pohjaan
Pantihinpa niin.
VIITESELITYKSET:
[1] Joski on virheitä hänen virsissään, puheen-päitä puuttuvia, niin — "aina virressä vikoja, kanteleessa käsnä-puita." Eikä kielletäkkään, jotta niitä löytyy joukossa huonoja ja joutaviaki — liionki niissä, joita Bellmanin jo kuoltua — toimitettiin ystäviltänsäk. "On joukossa jotaik, karjassa kirjaviaki," sanotaan; ja niin onkin näissä. Mutta ei se ollut hänen syy, eikä hänen tahosta — heijän julkenemista. Voan mitä myö hänessä kahomme moitittavana, on hänen tavansak toisinaan ottoa Roamatustammeki asioita — laulaaksensak, ja naurataksensak. Löytyyhän niitä aineita kyllä muuallaki — ei semmoisista kirjoista, jotka kuuluu henkellisyytemme harjoitukseksemme.
[2] Vuonna 1828 painatimme jo, Otavan 1:ssä Osassa, 3 näitä Bellmanin tapailemia lauluja; ja niinikeän, Suomalaisessa 1846, ja Sampo-nimellisessä kirjassa vuona 1847 julistimme 18 heitä. Mitä toas näihin kuuluu, niin on jo toista kymmentä vuotta, koska — kuin vielä heikkona makaisimme tauvin vuoteella, kauvan jo po'ottuani, enkä kyennyt vielä jaloillenkaan nousta — nuon ilman suotta, ajan kuluksi, suomentelimme kuuettakymmentä näitä lauluja; eikä tuo miksi vaivaksikaan meistä tuntuna, sillä nyt, niinkuin ennenki, syntyi se meiltä varsin huokiasti ja vielä rentonaanki — etenki niitä, joihen laulanto oli jo entuuelta meiltä tunnettu, liijaksiki jos en sitonut heitä varsin sanasta sanaan tähän ruohtalaiseen käytökseen; voan oli joukossa toki muutamia, jotk'eivät niin millään tavalla tahtonut suomeksi mukauntua. Moniaan vuoen jo sen perästä oli mieleni jo soaha heitä painetuiksiki, jonka vuoksi annoin (3:tena päivänä Moaliskuuta v. 1833) toista sataa näitä lauluja mielen-mitteliöillen, eli mieli-mittamollen (tili Censur komitén) tutkittavaksi. Voan sielläpä kovasti poiskielettiin heitä painattamasta, luullessaan muka heijän harjoittavan meissä juopumista. Voan eipä sitä toki syyksi sanottu, koska oli meillä luvalliset ruohtinkieliset laulunsak; mutta syytettiin aina sitä keisarillista asetusta, annettu 8:na päiv. Huhtikuuta v. 1830, joka epäisi muita kirjoja suomeksi painattamasta paihti henkellisiä, ja muan-viljelykseen kuuluvaisia; vaikka kyllä silloin jo tätä keisarillista käskyä monestin kahottiin mitättömäksi, kuin voan mieli teki asiata auttamaan; ilmankos siihen sanotaan: "laki niinkuin luetaan, asiata niinkuin ajetaan." Valitin kyllä tästä heijän peätöksestään moamme Peäholhottajallemme (Genralguvernören); mutta ei sieltäkään tullut sen paremmaksi. Muutamana vuonna jo sen perästä, kuin luulin miesten paremmin ju mielistyneen, pyysin mielen-mittuulta, jo toisen kerran, luvan soaha heitä painattaa. Kiellettiin toisen kerran, ja valitin uuvestaan Peäholhouksellen; eikä tullut apua mistään. Oli toas moniaita vuosia, niin — tulipa jo itek Keisariki Helsinkiin. No mitä muuta ollakkaan — kirjutin samassa nöyrimmän ja alammaisen rukouskirjan, sekä venäjäksi että ruohtiksi, kussa, suomen kielen opettajana peä-opistossamme, rukoilin armollisesti suomenkielellekin soaha samat oikeuvet mitkä oli jo ennen annettu moassamme löytyvillen ruotin ja venäjän kielille, tahi jotta ne kirjat, mitkä oli näillä kielillä luvalliset, myöski mahtaisi suomeksiki olla laitollisia ja luvallisia. Ja pyysin vielä niin hartahasti sekä silloin olevaista opiston hoitajata että vara-Peävalvottajata soahakseini minun kirjani Keisarin käteen. Voan eipä ne sitä ottaneet tehäkseen, eikä yksikään siihen uskaltanut: eikä minunkaan sopinut sinnek männä — vasten näihen kieltoa. Voan empähän heittänyt sitä vielä siihenkään. Kuin Suomenmoan Peaholhottajamme, Kreivi Berg, jokiin vuosi sen perästä läksi Pietariin, puhuttelin häntä tästä asiasta, ja pyysin häntä soattamaan tätä multa tehtyä rukouskirjaa suorastaan Keisarin korviin; jota hään, joka kaikissa oli suomenkielen puolustajana — myöski lupaisi. Voan silläpä se häneltäki jäi. Sanoi siellä takaisin tultuansak, kuin tästä häntä kyselin — unouttaneensak koko asian. Seuraavaisena vuonna, kuin jo uuvestaan läksi sinnek käymään, kävin vielä häntä toaski muistuttelemassa; jollon lupaisi juuri lujasti nouvattamaan tahtoamme, ja — pitiki mies sanansak. Kuultua anomuksemme, peätti Hänen Keisarillinen Majesteetinsak jo 27:na päiv. Helmikuussa 1860 armollisimman asetuksensak, jolla kumotti ja kukisti tätä ennen julistettua kieltoa vasten suomenkielen kirjallista käyttämistä. Nytpä luultaisi jo ehkä, jotta oli vapaus muka meillen annettu soaha näitä lauluja painattaneeksi. Vielä vainen! Kuin nyt jo kolmaasti kyselin tästä lupaa mielen-mittuulta, niin eipä annettukaan. Sanottiin voan entisten kieltojen jo soaneen laillisen voimansak, jota ei käynyt mielen-mittuulta rikoittaminen. Minun täytyi tästä toaski valittaa mielen-mittannon Peä-toimituksellen, josta asia lykättiin takaisin uuteen tutkintoon. Sillä tavalla juoksutettiin tätä asiata eis-akaisin. Viimeiseltä toki kiellot raukenivat, kahleet kovat katkistuivat. Mutta tulipa nyt taas toinen seikka. Mistä soaha kirjan (tahi painon) kustantajata? kyselin jo monelta, kyselin — voan en saanut; sillä mielen-valaistus ei ouk vielä niin paljon levinnyt tähän Suomen moahan, jotta varavammat miehet tuntisivat sitä velvollisuuteksensak, tievollisissa ja taijollisissa hankkeissa, olla toisillen avullisia, eikä aina ahnehtia tätä rahallista voittoa, mutta myöski väliä tätä henkellistä. Viimeiseltä jo suutuinki, rupeisin itek painattamaan heitä omalla kustannuksellani. Kuin olin jo puoleksi heitä painattanut, niin annoin pois kirjani nuon ikeän, ilman mitättömänä, paino-kustannoksiansak vastaan — Herra Thunbergille, kosk'en tahtonut ruveta kirja-kauppoihen kinaan, ennen tätä jo koitettuani. Olen näillä sanoillani ainoasti tahtonut teillen näytteä miten monet esteet, ja vastukset, meillä on ollut voitettavana suaha näitä lauluja teijän näkyvillen. Onneksiko se siitten lienöön — vaiko vahinkoksi.
[3] Aineensak puolesta eivät suinkaan nämät laulut taivaaseen yletäk, sillä toimittaavat peäkaupunkilaisten melekään huonommaista kansaa, jonka monet turhat tavat ja menot kertoileevat. Voan koska nykyjään luetaan alhaisemmallaki ihmisellä olevan melkeen samallaista ihmis-arvoa kuin ylhäisemmälläkin, niin ei käyk näijen laulujen sen vuoksi alentaminen, nopeemmin voan ylentäminen — aina sitä myöten kuin ovat hyvät tasollisesti, ja sukkelasti, toimittamaan meillen näitä heijän omia käytöksiänsäk. Voan jos tarkoin tutkimme näitä Bellmanin laulelemia, niin ei sillä kyllä jotta lausuuvat mitättömistä asioista; ovatten muutenki, aineensak puolesta, varsin köyhiä; sillä suurin osa, milt'eivät kaikki, puhuuvat melkeen samasta aiheesta, ellei asiasta; josta näkyy että ovat yhestä siemenestä syntyneet, yhestä kannasta kasvaneet. Niin e.m. alkaa ensin moni heistä lausua laulamisesta ja soutamisesta, siitten juohtuu joku juttu juomarista tahi juomisesta, jonka perästä joutuu tanssista tarinat, tahi myöski tappelusta. Vihtoin lausuu hään luonnon kauneuesta, ilman vaiheista ja vaikutuksista, j.n.e. Mutta jos näissä vähissä aineissa on jo kaikki heijän toimensakki, niin on hään ymmärtänyt, aivan merkillisellä tavalla, tällä runollisella juohutuksellansak, osoittoo mainiota älyänsäk, ja avata koko taitonsak avaraisuutta. Sillä se ei ouk juuri aineensa puolesta, mutta tämän aineensak monenaisessa käyttämisessään, kuin hänen Runotar ilmoittaa henkellisensäk luontonsa.
[4] Se onki jo vanhuuestaan ollut Suomalaisten lupa pilkka-runoillansak ilvehtiä, naurattaa, ja häväistä kelvoittomia käytöksiä. Uskommeki tämän keinon olevan monta-monuista parempi kuin sakottamista, ja joutavata käräjän-juoksuttamista; sillä tämmöisiä henkellisiä kurija, ja rankaistuksia, pelkeävät pahempi kuin pirua.
[5] Laulujen niinkuin soittojenki tällä tavoin, lopulla, kesken katkaistaminen ei ouk niin millään tavalla käynyt välttäminen. Mutta mitä heistä tässä vihossa puuttunoon, tavataan jo toisessa lisättynä.
[6] Keskustelek Sampo, Runolisto vuonna 1847, siv. 101.
[7] Mitä heijän laulamiseen kuuluu, niin on enin osa heitä joukossa (ei joukolla) laulettavana — yheltä, kahelta, vai useammaltaki — kuitenkin aina vuorottain. Muutenki heijän täytyy joskus laulaissa, soitantonsak puolesta, vähä mukauntuaki kielemme mukaan; niinkuin e.m. kuin lauletaan sanat soas täst! (Laulussa N:o 13) niin täytyy heijät jyrkkeämmästi laulaa kuin mikä soitosta näytteä.
[8] Koska Bellman näissä lauluissaan otti kuvaillaksensak halvan ja alhaisemman kansan mieltä ja luontoa, pitojansak ja tapojansak, niin totta hänen täytyi myöskin nouvattoo heijän puheitansakki; mitenkäpä hään oisi muuten heitä voinut kuvaistella. Niinpä jos joku sana tuliki hänellä vähän liijaksi sanottu, niin ei meijän piek siitä pahastua, eikä sitä paheksia. Tuloopipa se toisinaanki vielä muillaki monella, kesken puheen — kehnompiaki.