— Marionettiko? kalastaja kysyi. — Totta sanoakseni, marionettikala on minulle aivan uutuus. Sitä parempi! Syönpä sinut sitä mieluummin.
— Syötte minut? Mutta ettekö jo ymmärrä, etten minä ole mikään kala?
Ettekö huomaa, että minä puhun ja ajattelen kuin tekin?
— Totta totisesti! kalastaja vastasi. — Koska siis olet kala, joka osaa puhua ja ajatella kuten minäkin, niin menettelen myöskin kanssasi tarpeellisella kunnioituksella.
— Minkälainen on tämä kunnioitus?
— Erityisen ystävyyden ja kunnioituksen osoitukseksi annan sinun valita tekotavan, jolla tahdot että sinut valmistan ruuakseni. Tahdotko tulla pannussa paistetuksi, tai tahdotko tulla keitetyksi tomaattikastikkeessa.
— Jos itse saan valita, vastasi Pinocchio, — niin mieluummin tahdon vapauteni päästäkseni palaamaan kotiini.
— Sinä lasket leikkiä! Luuletko, että minä jättäisin näin harvinaisen kalan syömättä ja päästäisin tämmöisen tilaisuuden käsistäni livahtamaan? Marionettikaloja ei satukaan joka päivä uimaan meidän vesillämme. Usko pois, kyllä minä paistan sinut pannussa muiden kalojen kanssa, ja siihen sinä kyllä tyydyt. On aina hauskempaa paistua hyvässä seurassa.
Nämä tulevaisuuden toiveet eivät tuntuneet Pinocchiosta juuri lupaavilta ja hän alkoi itkeä ja ulvoa ja rukoili nyyhkyttäen: — Miksi olin niin hullu, etten mennyt kouluun! Miksi annoin toverieni viekotella itseäni, nyt saan sen maksaa. Voi, voi, voi!
Hän väänteli itseään kuin ankerias ja teki aivan uskomattomia ponnistuksia päästäkseen livahtamaan vihreän kalastajan kynsistä, mutta tämä otti sitkeän kalan ja sidottuaan marionetin jalat ja kädet kuin makkaran, viskasi hän hänet saviastiaan muiden joukkoon.
Sitten hän otti esille suuren jauhoja täynnä olevan puutarjottimen ja alkoi jauhota kaloja ja sen mukaan kun hän oli ne jauhoissa pyöritellyt hän viskasi ne pannuun paistumaan.