— Mutta minäpä en ole muiden kaltainen, kun minä lupaan jotain, niin pidän sen myöskin.
— Sittenpä nähdään. Mutta, jos olet tottelematon, saat syyttää itseäsi.
— Miten niin?
— Katsos, pojat, jotka eivät ota vastaan heitä viisaampien neuvoja, joutuvat aina johonkin onnettomuuteen.
— Sen minä ainakin olen kokenut! Pinocchio sanoi. — Mutta nyt se ei enää tule tapahtumaan.
Tuhlaamatta sen enempää sanoja, Pinocchio nyykäytti hyvästit herttaiselle haltijattarelle, joka oli kuin äiti hänelle, ja lähti sitten laulaen ja tanssien ulos portista.
Reilun tunnin kuluttua olivat kaikki ystävät kutsutut. Toiset lupasivat mielellään tulla, toiset ensin antoivat pyytää itseään, mutta kuullessaan että voileivissä, joita kahvin kanssa tarjottiin, oli voita molemmin puolin, lupasivat hekin lopuksi tulla sanoen: — Voimmehan tulla sinun mieliksesi.
Mutta on tarpeen tietää, että Pinocchiolla ystäviensä ja toveriensa joukossa oli yksi, joka oli hänen paras ystävänsä ja lemmikkinsä, Romeo nimeltään. Mutta kaikki ihmiset kutsuivat häntä pilkkanimellä "Kynttilä", sen vuoksi, että hän oli laiha ja hintelä ja kalpea kuin kellertävä talikynttilä.
Kynttilä oli koulun huolimattomin ja vallattomin poika: mutta Pinocchio piti hänestä kovasti. Hän menikin tätä ensimmäiseksi kutsumaan kahvikesteihinsä, mutta ei tavannutkaan häntä kotoa. Hän palasi toisen kerran, mutta silloinkaan Kynttilä ei ollut kotona eikä vielä kolmannellakaan kerralla Pinocchio häntä tavoittanut.
Mistä hänet nyt saisi käsiinsä? Pinocchio etsi kaikkialta ja löysi hänet viimeinkin erään talonpojan talon porttikatoksen alta.